Joulurauhaa

On vaikea samaistua ystävien facebook päivityksiin, sähköposteihin tai muihin viesteihin. Istuessani tietokone sylissä Senegalin hiljenevässä illassa auringon jo laskettua odottamassa joulua, tajuan etten ole lähettänyt yhtään joulukorttia tai ostaneeni lahjoja. Jouluruokiakaan en juuri ole miettinyt. Tänään iltapala koostui herkullisesta ja tuoreesta ananaksesta. Päivän päätteeksi paita on kostunut hiestä, koska päivä oli jälleen hiukan lämpimämpi. Välillä on 6000 kilometrin lisäksi myös noin 50 lämpöastetta.

En kuitenkaan koe jääneeni paitsi mistään, vaan pikemminkin saaneeni hyvin erilaisen rauhan kokemuksen. Päivällisen nautimme paikallisen ystävämme kotona, jonka jälkeen siirryimme hyvin viihtyisään afrikkalaiseen pubiin hetkeksi. Hetki oli venynyt lopulta puolesta päivästä auringonlaskuun. Lahjat olivat edelleen ostamatta, kortit lähettämättä sekä joulukiire kokematta. 

Vuosi sitten olin säveltänyt kappaleen Joulurauhaa, jossa pohdin joulun perimmäistä sanomaa rehellisesti sanoen aika sarkastisesti. Jotta pääsisin blogissani edes hiukan kiinni suomalaisten hengenheimolaisten kanssa samalle käsitystasolle, kuuntelin kappaleen kolmeen kertaan. Ihan vain että voisin tavoittaa jotain siitä mitä itse olen kokenut säveltäessani kyseistä teosta. Kappaleen alussa ja lopussa on ensin kolmi- ja sitten viisiääninen fraasi "rauhaa", joka ehkä kuvasti jollain tavoin sitä samaa mitä olen kokenut lapsena, nuorena, aikuisena ja nyt täällä, tässä ja nyt. Jos olisin ymmärtänyt paremmin, olisin ottanut kappaleen sellaiseen muotoon, että voisin liittää sen tähän blogiin, mutta ehkä sen aika on sitten Ajantappajien vuoden 2013 joulublogissa.

Rauha ja sen toivottaminen oli ensimmäisiä asioita mitä opin saapuessani Dakarin auringon alle. Jamm rek, vastataan wolofiksi, kun kysytään katukielellä kuulumisia. "Rauhaa vain" on suora käännös. Itse olen aiemmin toivottanut vuoden kahtenatoista kuukautena samaa kanssakulkijoille noin reiluna kymmenenä päivänä. Täällä samaa olen opiskellut toivottamaan päivittäin, useaan kertaan.

On mielenkiintoista tajuta miten monella eri tavalla rauha näkyy meissä ihmisissä. Kävellessä kadulla, levollisuutena sosiaalisissa tilanteissa ja nyt minulla kalenterivapautena. Kävely oli yksi asia mihin en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kiireisen askelluksen sijaan huomasin omaksuvani rennon käynnin ja omaavani kyvyn pysähtyä tervehtimään niin tuttuja kuin tuntemattomia ihmisiä kaduilla. Jotain jota ei voinut kuvitellakaan jos bussi lähtee 3 minuutin kuluttua tai palaveri tulee olla valmisteltu tunnin päästä.

Tärkeimpiä asioita mitä olen oppinut tästä kaikesta on se, että minullakin saa olla aikaa toiselle ihmiselle. Oman arvomaailmani sekä käsityskykyni mukaan ihmiset, minä mukaanlukeutuen, ihan itse pyöritämme oman yhteiskuntamme. Tällöin prioriteettina tulisi olla ihminen. Toivonkin saavani itselleni joululahjaksi  sisäiseen ääneen uuden kappaleen, jonka luvalla voisin pysähtyä siihen hetkeen kun toinen ihminen tulee kohtaamaan minut. Tavallaan olen hukannut jo liian monta kohtaamista ja hetkeä, jotka olisin voinut elää rauhassa kohdaten vastaantulijan.

Jokaisella valinnalla on kuitenkin hintansa. Pohtiessani asiaa huomaan vaakakuppiin asettuvan arvomaailman asiat sekä asiat joita ainakin kuvittelen minulta odotettavan. Ehkä olen seuraavan kerran tavoistani pahasti poiketen myöhästyessäni jonkun mielestä paha ihminen, mutta todennäköisesti olen kohdannut ainakin yhden ihmisen tuona päivänä.

Toivotan joulurauhaa jokaiselle Ajantappajien blogin lukijalle tasapuolisesti ja toivon rauhan jatkuvan koko vuoden 2013 ajan. Vähintäänkin.

Aina on aikaa

Olemme olleet Taf Taf- residenssissä Senegalissa nyt yli kuukauden. Voisi sanoa että aika on mennyt kuin siivillä sillä nähtävää ja koettavaa on ollut paljon. Ajantappajien näkökulmasta kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita joita olemme täällä oppineet on että aina on aikaa. 

Hyvä esimerkki tästä on kun menimme markkinoille paikallisen ystävämme kanssa, jossa hän halusi esitellä meidät omille ystävilleen. Yksi heistä oli ompelija joka keskeytti työnsä vaihtaakseen kuulumiset meidän kanssa. Kaikessa rauhassa. Kertaakaan en ole tässä maassa kuullut, että nyt on huono hetki, nyt on kiire. Hedelmienmyyjät torilla pysähtyvät juttelemaan ja toivottavat tervetulleiksi Dakariin. Kangasmarkkinoilla on aikaa pysähtyä ihastelemaan värejä.

Usein täällä ihmiset tulevat kysymään, että mitäs tehdään tänään. Asioihin heittäydytään mukaan useimmiten samantien. Pitkät soitto- ja laulutuokiot ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ovat täällä normaalia arkipäivää ja paikalliset lähtevät mielellään näyttämään paikkoja. Markkinoilta löytyy mitä tahansa kysymällä. Santhiaban lapset ottavat paljon kontaktia ja tulevat mielellään leikkimään. Myös me olemme oppineet antaamaan aikaa heille heittäytyen mukaan esimerkiksi tanssimaan tai piirtämään. 

Paikallinen elämänmeno on rentoa ja hidasta. Eikä kuitenkaan mitään laiskottelua. Ihmiset hoitavat työnsä, lapsensa ja kotityönsä, kaikki tärkeä tulee joka päivä tehtyä. "Kun olet läsnä siinä mitä teet, teet vähemmän, mutta saat enemmän aikaan. Levollisuus on tehokkuuden syntypaikka." Näin sanoo psykologi ja kirjailija Tommy Hellsten sivustollaan Ihminen Tavattavissa. Sen olemme saaneet täällä kokea. On ollut aikaa luovalle työlle. Aikaa uudelle kulttuurille. 

Olemme nauttineet ajastamme täällä ja meillä ei ole juurikaan ollut vaikeuksia sopeutua. Päinvastoin. Vailla stressiä on työnjälki parempaa niin taiteessa kuin muissakin asioissa. Tämä on jotakin jonka haluaisin antaa joululahjaksi kaikille. Jamm rek, eli rauhaa vain. 

Pyhitä lepopäivä. Ainakin yritin.

Sunnuntai saapui taas koputtlemaan olkapäälle, enkä ollut valmistellut tämän viikkoista blogitekstiä ollenkaan. Tästä hyvästä soimasin itseäni huonosta ajankäytöstä ja kieltämättä stressaannuin ajatuksesta että lepopäivänä joudun työskentelemään. Kun vihdoin ja viimein sain itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin työhön, muistin ettei minulla ole mitään syytä ottaa paineita tästä tehtävästä. Sehän olisi tehokkaasti tappanut Ajantappajien tarkoituksen. Näistä lähtökohdista johtuen haluan kertoa omasta sunnuntaistani.

Jo lapsena opin käskyn: pyhitä lepopäivä. Itselleni tämä tarkoittaa lupaa olla tekemättä mitään hyödyllistä. Koko keho saa levätä ja aivot latautuvat tulevaa työviikkoa varten. En pode lainkaan huonoa omaatuntoa joka sunnuntaisesta laiskottelusta, vaan unohdan mielelläni kaikki tekemättömät kotiaskaareet. Ne ehtii kyllä myöhemminkin. Ei minunkaan tarvitse aina olla se nykypäivän arvostettu ylisuorittaja, tehopakkaus joka stressaantuu jo pelkästään kuullessaan sanan työ. Tänään ei vaan jaksa kiinnostaa. Olen liian laiskalla tuulella välittääkseni nykymaailman vaatimuksista.

Kummasti ne verenpaineet vaan lähtivät itsellänikin nousuun kun olin kirjoittamassa sähköpostia. Ilmeisesti kyseinen palveluntarjoaja vaatiin nopeaa ja tehokasta toimintaa kun kehtasi kirjautua ulos ilman lupaani ja vielä kun olin kirjoittamassa tekstikenttään. Lause jäi komeasti kesken ja järkytyksestä toivuttuani ilmoille pääsi sellainen liuta ärräpäitä että siinä olisi pienemmät pelästyneet. Se teksti meni sitten siinä. Tietotekniikka 1, Salla 0.

Vedin hetken henkeä ja kasasin itseni. Päätin siirtyä oloneuvokseksi sohvan nurkkaan ja aloittaa alusta. Sain täydet sympatiat osakseni kumppaniltani, joka vähin ääni hipsi kaupoille ostamaan lohdutukseksi joitakin herkkuja. Samainen herra tuolta sohvannurkasta heitti aiemmin ilmoille mietelauseen, joka upposi aiheeseen kuin kaukosäädin käteen:

"Joskus käytän aikaa pelkästään erilaisten asioiden ajattelemiseen. Ajattelemisen kautta syntyy oivallus ja oivalluksesta ajatus siitä että ajatteleminen ei olekaan hukkaan heitettyä aikaa."

Tiedähäntä, puhuiko mies samasta asiasta minkä itse koin kirjoittaessani. Huomasin käyttäneeni puolisen tuntia kahden lauseen kirjoittamiseen. Kai se ajatusten harhailu edesauttoi kirjoitus prosessia, mutta kieltämättä aika näppärästi kadotettua aikaa. Muistaisinpa vielä itse mitä päässäni silloin pyöri.

Taidanpa jäädä tähän sohvalle viettämään mukavaa koti-iltaa ja toivotan teille kaikille oikein miellyttävää tulevaa viikkoa.

Salla-Mari Lukkarinen

PAINAJAINEN VALVEILLA

Tapan aikaani sohvalla rennossa vaaka-asennossa. Päätäni koristavat kuulokkeet kantavat korviini William Basinskin aaltoina vyöryvää ambient-musiikkia (The Disintegration Loops).

Nukahdan ja näen unen:

Päälläni on jonkinlainen avaruuspukua muistuttuva hopeanhohtoinen puku, päässäni antenneja ja monenlaisia mittareita sisältävä peilipintainen kypärä. Olen valmiina minulle annettuun vaativaan tehtävään. Globaali riistonvastarintaliike on vihdoin saanut valmiiksi pitkään suunnitellun aikakoneen, jonka parissa maailman etevim- mät toisinajattelevat tiedemiehet ovat uurastaneet vuosikausia. Tehtävänäni on matkustaa tuolla koneella  menneisyyteen ajan rattaille, tarkkaan laskettuun hetkeen. Hetkeen, jolloin evoluutiossa meni jotakin pahasti pieleen ja ihminen otti kehityksen kulun omiin käsiinsä, alkoi riistämään lajitovereitaan, eläinkuntaa sekä luontoa kehityksen ja kapitalismin nimissä. Aikamatkani tarkoitus oli nyrjäyttää tuo pahasti raiteiltaan mennyt kehitys takaisin oikeille urilleen. Astun koneeseen kiinnitän turvavyön ja painan kojetaulun vihreää nappulaa, jonka yläpuolella lukee kuvaavasti GO. Rätinän ja paukkeen saattelemana saavun valtavan kokoisille rattaille,  jotka ovat sopivasti evoluution raiteiden risteyskohdassa. Ajoitus on siis oikea. Risteyksestä lähtevissä raiteissa on tekstejä, joissa mainitaan kehityksen eri suuntia. Löydän vihdoin raiteen, jossa lukee: Tasa-arvoinen kehitys. Ryhdyn kampeamaan rattaita mukanani olevalla rautakangella ja pian valtava ratas loksahtaa haluamalleni uralle. Onnittelen itseäni hyvin suoritetusta työstä, palaan aikakoneelle ja painan punaista nappulaa

BACK. Olen hetkessä takaisin nykyajassa, astun ulos koneesta ja kuulen monista suunnista tulevia erilaisia ääniä. Äänet lähtevät maailmassa tapahtuvista muutoksista, jotka rattaan kääntäminen sai aikaan. Voin kuulla, kuinka Kalkutassa katulasten vaatteet saavat uuden kuosin ja langanlaihat vartalot pyöristyvät. Voin kuulla, kuinka Lamborghinit maailman autotalleissa muuttuvat polkupyöriksi ja Nalle Wahlroosin kartano kutistuu pikku mökiksi. Kuulen suhinan, kun rahanvallan mammona jakautuu tasaisesti pitkin maailman eri kolkkia.

Herään maailmaa parantavasta unestani sosiaalidarwinistiseen todellisuuteen, haen postilaatikosta päivän lehden ja valkoisiin kirjekuoriin verhottuja papereita. Lehdessä uutisoidaan Talvivaaran myrkkypäästöistä, tämän päivän esimerkistä millaista tuhoa lyhytnäköinen ahneus ja välinpitämättömyys saavat aikaan. Kirjekuorien sisältämissä papereissa näytetään erinäisin numerosarjoin kuinka eri tahot hamuavat kiihtyvällä tahdilla enemmän ja enemmän maksua perustarpeistamme. Hetken haaveilen elosta ajassa, jolloin siannahka paukkui ikkunoissa ja täit kilpailivat tilasta päänahassa, päreen luodessa loistetta torppaan. Ajassa tosin taitaa olla tarjolla vain tämä hetki.  

Terveiset kellojen maasta

Dakarin kaduilla ihmiset tarjoavat kelloja, aitoja Rolexeja he sanovat. Massiivisia aikarautoja kymmenittäin halpaan hintaan tietenkin. Tulee mieleen, että yhtä aitoja ovat tuotteet kuin niiden käyttötarkoituskin. Jos illallinen sovitaan kuudeksi, ei kannata hätääntyä, jos seitsemään mennessä ketään ei näy. Ruoka syödään kun on sen aika. Tai torstai voi ihan hyvin olla lauantai, jos silloin vain on parempi hetki.

Hetket juoksee aivan eri tavoin afrikkalaisittain. Samalla kun katukauppiaat tarjoavat tuotteita, joista kieltäydytään, tervehditään vastaantulijoita. Toisten kanssa saatetaan jäädä juttelemaan hetkeksi, toisten kanssa pidemmäksikin aikaa. "Firland? Where's that?" on useamman kerran johdattanut keskusteluun. En tiedä miksi siihen se r-kirjain tulee, mutta se siihen useimmiten laitetaan. Senegalilaiset tietävät kuitenkin rakkaan naapurimme Ruotsin. Pelasivathan he 2002  World cupissa vastakkain. Jalkapallon kautta Suomikin saadaan asetettua maailmankartalle. Tämäkin tiedonjyvä on selvinnyt katukeskusteluista.

Vuorokausi rytmittyy kotimaassamme hyvin eri tavoin kuin Senegalissa. Huomisesta kukaan ei tiedä. Nyt ollaan tässä ja tehdään mitä tehdään. Eilisestä saadaan hyvät muistot, joista voidaan keskustella juoden atayaa. Päivän kuumin hetki rytmittää tekemisen. Siestan aikaan kadut hiljenevät ja ihmiset kerääntyvät varjoihin sekä koteihinsa. Illalla pimeys on läpitunkematon. Päivä- ja iltaunet löytävät helposti paikkansa. Naurahtaen naapurimme paljastaa käyvänsä juoksemassa rannalla klo 5 aamulla, ennen kuin on kuuma.

Taiteen tekeminen on helppoa tässä ympäristössä. Inspiraatiolle on aina oma aikansa. Luovuus vaatii oman aikansa kypsyäkseen. Lämmöllä haudutettuja teoksia voimme ainakin luvata tuleviin näyttelyihin!

Kiireen suhteellisuus

Kun työt painaa päälle, kun lapset sairastaa, kun mieltä painaa, tai kun univelka rokottaa, on ajalla tapumusta kulkea aivan omaa tahtiaan. Jokaisen elämässä tuntuu näinä aikoina olevan enemmän ja vähemmän näitä hetkiä. Ajanjaksoja jotka syövät aikaa ja energiaa kuin katumaasturi joka hörppii planeettamme mehut. Tälläiseen ajanjaksoon on helppo hukkua, kadota ja unohtaa se Ajantappajille tyypillinen kiireen pysäyttäminen, peiliin katsominen ja hetkistä nauttiminen.

Useammin kuin kerran olen unohtautunut pitkiksi ajoiksi tuohon tilaan, kuitenkin Ajantappajat, meditaatio, jooga, avantouinti ja muut selkeästi keskittymiseen ja hetkessä olemiseen keskittyvät "ajantappajat" ovat avanneet silmiä. Auttaneet löytämään tapoja katkaista kiireen tunteen, opettaneet löytämään oman elämän tahdin. Kysymys ei ole tekemisen vähentämisestä, eikä vapaa-ajan lisääntymisestä. Kysymys on kiireen ja kaiken imevien energiaimureiden vallan poistamisesta omasta elämästä. Löytää onnellisuutensa ja tilansa ajassa ja paikassa, läsnäollen hetkissä.

Kun lapsi sairastaa ja aikataulut paukkuu, ei stressitasojen kasvu ainakaan nopeuta paranemista, helpota kiirettä tai anna kokemusta hyvästä vanhemmuudesta. Lapsen kanssa kaakaon keittäminen, kevyt kävely puistossa nauttien valoista ja väreistä, yhdessä kirjojen lukeminen ja yhdessä olo. Nuo taas vievät hetkeksi ne muut asiat pois mielestä, vähentää stressiä, helpottaa pienen potilaan sairastamista ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Ne työt jotka jää tekemättä jäisivät tekemättä pienen itkijän vieressä muutoinkin, joten ennemmin etsii ne asiat joista voi saada pieniä onnistumisen tunteita.

Kun työt painaa päälle ja aikataulut paukkuu, helpottaako painostava ja maahan rutistava kiire ja stressi työn valmistumisesta? Kun väsyttää niin, että huomaa tuijottaneensa valkoista hohtavaa ruutua jo monta tovia saamatta mitään tehokasta työtä aikaan, auttaako ylityötunnit? Löytyisikö ratkaisu päiväunista, kevyestä kävelystä raikkaassa ilmassa, nautinnollisesta kiireettömästä teekupillisesta ystävän kanssa tai ehkä avannossa käynnistä? Löytyisikö energiaa palata työpöydän ääreen ja nähdä työnsä uudesta näkökulmasta, ikään kuin se olisi ratkaissut itse itsensä. Aivomme eivät tunnu toimivan kovinkaan hyvin liiallisen stressin alla, mutta kun niille antaa hetken tauon, ovat tehtävät ikäänkuin suorittaneet lähes itse itsensä. Tietenkään jokaisella työpaikalla ei nämä ideat toimi, mutta eiköhän jokaisessa työpaikassa ole löydettävissä ne omat henkireiät. Omat tavat saada kiireen tuntu katkaistua. Ja tehtävät suoritettua. Eikä ainoastaan suoritettua, vaan oltua läsnä hetkessä, löytää todellinen itsensä jokaisesta hengenvedostaan ja saada työnsä ulos sen suorittamisesta nauttien. Saaden niitä onnistumisen tunteita, jotka monesti unohtuvat kiireen, juoksemisen ja hoppuilun alle. Saako työn orja nautintoa tekemisestään? Vai pitäisikö asettua työnsä mestariksi, nauttia niistä hetkistä joina saa toteuttaa itseään.

Lähes kaikkiin jokapäiväisiin kiireen ongelmiin on tuntunut löytyvän keinoja, toki tämä on oppimisprosessi joka on kaukana täydellisyydestä. Mutta jo nyt alkaa nähdä selvästi paitsi Ajantappajien ideologian ja toiminnan huutavan pulan ympärillään, myös itsessään sen muutoksen joka löytyy hetken syleilemisestä ja siinä elämisestä.

Alle olen sijoittanut linkin inspiroivaan videoon onnellisuudesta ja hetkessä elämisestä. Toivottavasti myös te jotka jatkuvasti tunnette kiireen puristuksen inspiroidutte katsomaan hetkeä uudelleen, tuoreella tavalla. Ja ehkä, ehkä, löydätte itsenne katselemasta maailmaa vähemmän kiireellisten lasien läpi.
Matt Killingsworth: Stay in the moment

Ajan siirtoa

Kelloja siirretään. Taas saadaan yksi tunti takaisin. Kohta se menetetään. Kuka meille jakelee näitä tunteja ottaa niitä pois?

Yksi pieni kapistus pistää sekaisin ihmisten elämän ja määrittää jokaista elämän osa-aluettamme. Jos joku ei noudata kellojensiirtoa, hän ei ole enää normaaleissa elämän kuvioissa kiinni. Jokaisen on siirrettävä kelloa. Olemme kuin vankeja kellotaulun sisällä, koputtelemme lasia vasten, kuuleeko kukaan.

Uskon että jokaiselle ihmiselle on olemassa aivan oma elämän aikataulu, joka tapahtuu luonnollisesti. Asiat tapahtuvat kun on tarpeeksi avoin ottamaan vastaan. Usein kuulee puhuttavan että liian nuorena on tuokin mennyt naimisiin tai tuonikäisellä pitäisi olla jo vakituinen työpaikka. Kyllä on pariskunnan ikäero paha. Aika tapahtuu erilailla kaikille. Mielestäni se riippuu täysin ihmisestä. Jos kaikelle odottaa oikeaa aikaa, sitä ei ehkä tulekaan. Onko olemassa vääriä aikoja? Vai teemmekö itse oikean ajan, kuten kellojensiirrossa. Voimmeko murtautua ulos kellotaulusta ja elää tätä aikaa joka meillä on, vailla suorituksia ja pakollisia aikaansaannoksia.

Länsiafrikkalainen sananlasku sanoo että valkoisella miehellä on aina kello mutta ei koskaan aikaa. Lähdemmekin kahdeksi kuukaudeksi afrikkalaisen ajan pariin. Ja juuri oikeana aikana kun täällä on pimeää ja pakkasta.  

Ajantappajat Afrikassa

Mikä yhdistää aikaa ja tilaa? Ainakin etäisyys. Kun on tarpeeksi kaukana, voi nähdä kokonaisuuden. Muut asiat eivät vaikuta enää niin vahvasti. Kolme minuuttia sitten kuohahduttanut asia, ikävä kyllä, laimenee kolmen viikon päästä. Kolmen kuukauden päästä kuohahdus on laimennut vähintääkin pieneksi poreiluksi. Kolmen vuoden päästä asia saattaa toisinaan muistua mieleen. Jos kolmen vuosikymmenen päästä asiaa edes muistaa, on kyseessä jo ihmiselämässä mullistavasta asia. Kolme vuosisataa... Noh, sitten on tehty historiaa. Pysykäämme kuitenkin hiukan helpommin käsitettävissä määreissä.

Kaksi Ajantappajien taiteilijaa lähtevät 1.11. Senegaliin. Dakarin Taf taf -residenssissä parivaljakko kehittää tulevan vuoden näyttelyihin nähtäväksi valokuvien lisäksi läsnäolon taitojaan. Läsnäolon taito on tulevan vuoden 2013 teema. Kahden kuukauden mittaisen jakson ajan Suñu Ker -toimintakeskuksessa Ajantappajien voimalla aktivoidaan afrikkalaisia työttömiä nuoria. Uuden vuoden kunniaksi tuodaan kehitetyt työpajat kotimaahan. Jos joku niitä omalle työpaikalleen haluaa vuoden 2013 aikana, voi rohkeasti ottaa yhteyttä sähköpostitse ajantappajat@gmail.com...

Tarpeeksi kaukaa katsottuna asiat näyttävät erilaisilta. Suomen työttömien nuorten tilanne on puhututtanut viime aikoina laajemminkin. Miten kilometrit välissä vaikuttavat tuohon? Ajantappajat saanee uuden perspektiivin lisäksi repertuaariinsa erilaisia toimintamalleja. Tarkoitus ei ole kuitenkaan rajata työpajoja ja toimintaa vain yhteen ryhmään. Ajantappajien toiminta on tarkoitettu kaikille tasapuolisesti. Nuorille, ikääntyneille, lapsille, aikuisille, syrjäytyneille, vähemmistölle ja hyvinvoiville. Ajantappajienkin tunnustaman humaanin ihmiskäsityksen mukaisesti kaikki ovat yhdenvertaisia. Yksinkertaista.

Etäisyys monesti antaa tarvittavan rauhan käsitellä asioita. Nollaaminen voi olla paras keino asettua tilanteeseen, jossa voi löytää ilmiselvimmät ratkaisut. Tähän luottaen on hyvä astua lentokoneeseen marraskuun alussa ja lähteä kehittämään Ajantappajien toimintaa tulevia vuosia varten. Loppukaneettina ei voi olla sanomatta seuraavaa. Afrikkalaiseen aikakäsitykseen tutustuminen ei voi myöskään tehdä pahaa Ajantappajien toiminnalle.

Kuinka taide syntyy

Kuinka taide syntyy

Tänään herään myöhemmin kuin yleensä. Juon aamukahvini rauhassa, luen uutisia. Ei ole kiire lähteä bussiin. Pakkaan mukaan evästä, luonnoskirjan, akvarellipapereita. Ajan pyörällä, sataa kaatamalla ja kastun, mutta virkistyn matkalla taidetyöhuoneelleni.

Viimeaikoina minulta on usein kysytty, kuinka taide syntyy. Miten se on mahdollista ja miksi sitä täytyy tehdä? Taiteessa on taikaa jota ei millään sanoilla voi täysin selittää, mutta kysymykset herättävät mielenkiintoista pohdintaa, jota käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kun menen työhuoneelleni jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja ideoimaan uusia, tunnen että teen jotakin oikeaa ja tärkeää. Kerään jatkuvasti materiaalia, niin henkistä kuin aineellistakin jota kokoan työhuoneelleni ja luonnoskirjaani.Saan inspiraation kokemistani asioista, esimerkiksi keskustelusta jonka olen käynyt ystävän kanssa tai kirjasta jota parhaillani luen. Saatan jäädä pohdiskelemaan jotakin asiaa tai teemaa. Näistä muodostuu teoksia joiden lopullinen muoto on taideteos esimerkiksi maalauksen, installaation tai yhteisöllisen teoksen muodossa. Jotakin, joka tapahtuu viimekädessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Luova prosessi noudattaa omaa aikaansa, ideat eivät kumartele aikatauluja eikä ideointia voi hallita tai määritellä. Sille on annettava tilaa. Se luovii itsensä kuin kasvi joka pyrkii päivänvaloon, juuret syvällä mullassa. Taide on minulle pakko, ei valinta. Se on tapa tarkastella asioita ja jäsentää maailmaa. Taiteeseen liittyy myös taito ja osaaminen, jotka ovat taiteenteon työkaluja. Motiivi tehdä taidetta ei kuitenkaan saisi olla pelkästään tekniikka ja oman taidon esittely vaan kommunikointi ja viestin välittäminen.

Taidemaalari Rafael Wardi sanoo kirjassa Valo varjossa taiteen olevan uskonnon sukulainen. Kuten kirjasta tulee ilmi, on hän nähnyt kauneutta myös näennäisesti rumissa asioissa kuten ihmisen sairastumisessa. Taiteen tehtävä on nähdä asioita toisessa valossa, auttaa näkemään mahdollisuuksia sielläkin mistä niitä ei tunnu löytyvän.

Lähtiessäni työhuoneeltani tunnen että olen tehnyt oikeaita ja todellisia asioita, saanut jäsenneltyä omia ajatuksiani ja elämääni. Olen täyttänyt tarkoitukseni tämän päivän osalta, tämän hetken osalta. Ja tiedän että minun on tehtävä taidetta tänään ja huomennakin.

Kiire kiireettömäksi

Pentti vilkaisi konttorin seinällä olevaa kelloa. Kahtakymmentä vaille neljä. Enää kaksikymmentä minuuttia ja hänen kesälomansa alkaisi. Ulkona tihuutti vettä ja kolea tuuli heilutti puitten oksia. ” Ehkä pitäisi puhua ennemminkin vuosilomasta kuin kesälomasta”, Pentti ajatteli. Vaan ensiviikollepa oli ennustettu poutaisempaa. Pentti oli painanut koko vuoden töitä valittamatta, niin kuin kunnon luterilainen suomalainen tekee. ”Kesällä sitten eletään sen yhden lomakuukauden aikana koko muun yhdentoista kuukauden edestä. Ja tietysti levätään.” Loman suurimpana urakkana hän aikoi suorittaa riippumaton asennuksen pihakoivujen väliin. No lankomiehen kanssa oli kyllä ollut puhetta lähteä perinteiselle kalastusreissulle Tenolle, mutta sitähän ei lasketa velvollisuudeksi. ”Se on A-luokan reissu kun pakataan onget ja eväät mukaan, ja autossa on pelkkiä miehiä”, Pentti tuumaili.

Pentti lähetti vielä sähköpostilla viimeisimmän kvartaalin yhteenvedon esimiehelleen. Pöydälle jäi vielä muutama juttu mikä pitää tarkistaa reskontrasta, mutta niihin Pentti ei aikonut enää kajota. ”Ehtiihän ne sitten loman jälkeenkin. Ei ne siitä mihinkään karkaa”. Pentti nousi, sulki
tietokoneensa ja venytteli rusahtelevia hartioitaan. Nyt alkoi hänen lomansa, ja lomalla parasta on se että voi olla ihan jouten ja heittää kellonkin pois ranteesta. Mutta vasta maanantaina, sillä sehän on ensimmäinen virallinen lomapäivä. Eihän sitä ihan holtittomaksi sovi heittäytyä.

Maanantai saapui, ja Pentillä oli kello soittamassa kahdeksalta. Ilmassa tuoksui naapurin
vastaleikattu nurmi, ja mielessä kimmelsi ensimmäisen lomapäivän autuus. Hän nousi, meni
keittiöön jossa vaimo oli jo laittanut aamupalaa. Kirstillä alkaisi myös loma, mutta hän oli luvannut hoitaa töissä vielä ensi kuun tilausten ajon ohjelmaan, jotka täytyi saada valmiiksi ennen lomalle jäämistä. Ja tietysti yhden jo lomailevan työkaverin työt. Niissä voisi mennä pari päivää. ”Herätä lapset tunnin päästä, kesäleirillä on oltava puoleenpäivään mennessä. Katso vielä listasta että kaikki tarvittava on varmasti mukana. Hei sitten”, sanoi Kirsti samalla kun laittoi jo kenkiä jalkaansa. Pentti ajoi pojat leirille, Ville ja Topi olisivat viikon pois kotoa niin kuin jo monena kesänä. ”Ja kaikki tarvittava on nyt mukana? Puhelimetkin?” kysyi Pentti. ”Joo joo, mee jo!” kuului vastaus.

Kotiin päästyään Pentti otti kellon ranteestaan, ja asetteli sen juhlallisin liikkein makuuhuoneen lipaston laatikkoon. ”Nähdään neljän viikon päästä”, hän ajatteli.

Tiistaina Pentti kävi katsomassa äitiään. Irja oli asunut jo muutaman vuoden palvelutalossa. Viime aikoina askel oli alkanut liikkumaan hitaammin, ja samoin ajatuskin, niin ainakin Pentistä tuntui. Irja oli laitettu istumaan oleskelutilan kulmaukseen, josta näki telkkarin. Siellä pyöri ohjelma, jossa mainostettiin ihmevöitä jotka kiinteyttävät käyttäjänsä vatsanseudun jo viikossa. Pentti istuutui Irjan viereen. ”Onkos jo torstai vai vielä keskiviikko, kun täällä menee niin helposti päivät sekaisin. Torstaina kun on se seniorijumppa”, Irja muisteli. He juttelivat niitä näitä, kun Pentin lapsuudenystävä Risto tuli paikalle. Pentti ja Risto olivat olleet samalla luokalla jo alakoulussa, ja Risto oli ollut katsomassa isäänsä, joka oli samassa palvelutalossa. Olivatpa Riston lapset joskus käyneet kylässäkin, olivat suunnilleen samanikäisiä Villen ja Topin kanssa. Risto istuutui alas, ja pian puhe kääntyi vanhustenhuoltoon. ”On se kamalaa kun vanhoja ihmisiä istutetaan täällä tuntikausia ilman mitään aktiviteetteja, ei ole hyväksi ihmiselle semmoinen. Poikiakin koetin yllyttää peltikaton maalaukseen, ettei mene koko loma ihan
lorvastellessa, mutta eihän ne innostuneet. Muutenkin puhuivat jostain downshiftauksesta, eikös se tarkoita kun autolla ajaessa vaihdetaan pienemmälle? En ymmärrä, eihän niillä ole vielä
korttiakaan”, puuskutti Risto. Pentti hyvästeli äitinsä, sulki palvelutalon oven takanaan eikä tiennyt mitä ajattelisi.

Keskiviikkona Pentti aikoi suorittaa lomansa aktiivisimman osan, eli riippumaton asennuksen. ”Missähän se on viime kesän jäljiltä? Silloin siinä ei oikein ehtinyt makaamaan, niin ei nyt muista mihin se tuli laitettua”, aprikoi Pentti. Kirsti ehdotti etsimistä leikkimökistä.

Siellähän se häämötti perimmäisessä nurkassa kaikenmaailman rojun takana. Pentti nosteli
edessä olevat tavarat ulos, ja pääsi viimein käsiksi riippumattoon. Pentti levitti sen pihamaalle,
ja auki rullattuna matto paljastui pahoin homeen runtelemaksi, ja muutenkin aikalailla rispaantuneeksi. ”Taisi tulla viime syksynä rullattua märkänä ja laitettua leikkimökkiin. Ei tämä
kestä aikuisen miehen elopainoa”, Pentti totesi Kirstille. ” No mutta käydään huomenna ostamassa uusi”, vastasi Kirsti, ”samalla voisi katsella vaikka uusia pihatuoleja ja pöytää. Ja nyt kun kerran leikkimökin tavarat on levitetty ulos, niin samalla voisi siivota koko mökin. Ei tarvitsisi turhan takia nostella tavaroita edestakaisin”. Pentti vilkaisi sivusilmällä naapurin pihalle. Siellä viriteltiin grilliin tulta ja rakennettiin viileää kesäsalaattia, näytti olevan pari tyhjää tölkkiäkin siinä grillin jalan juuressa. Pentin aivoihin tulvahti mielikuva idyllistä, joka oli tuttu amerikkalaisista tv -sarjoista. Siinä pihvit paistuvat grillissä, aurinko paistaa, radio selostaa urheilutuloksia, lapset kopittelevat baseballpallon ja -räpylän kanssa, ja janojuomana odottaa kylmä lasillinen jääteetä. ”Onkohan siellä oikeasti semmoista?”, ajatteli Pentti kaihoisasti.

Torstaina Pentti ja Kirsti lähtivät ostoksille, etsimään uutta riippumattoa, pihatuoleja ja pöytää.
Kierreltyään useamman pihamyymälän he löysivätkin tarvitsemansa tuotteet, uudet pihatuolit ja
pöytä sopivat hienosti leikkimökin seinien väriin. Samalla löytyi muutakin puutarhatarviketta, ja
lisäksi metallinen tuuliviiri jonka voisi laittaa talon päätyyn, harjan korkeimpaan kohtaan. Saatuaan pakattua kaiken autoon Pentti koetti huomaamatta nykiä paitaansa, joka oli hiestynyt selkään kiinni. Paita tuntui yhtä tiukalta kuin hermotkin. ”Vanhoja pihakalusteita ei kuitenkaan raaski heittää pois, niitä voi vielä tarvita”, sanoi Kirsti. ”Ne voi laittaa, noh, vaikka sinne leikkimökkiin. Nyt kun se on kerran siivottu ja raivattukin.”

Perjantai oli poutaisempi päivä, aurinkokin vilahteli pilvien välistä. Sillä innolla, mitä
konttorityöntekijä kokee ryhtyessään tekniseen työhön, Pentti aukaisi riippumaton pakkauksen
ja levitti maton pihanurmelle. Ei ollut tämä homeenlaikuttama, ei, vaan hienon uusi ja sävyltään
vaaleansininen, kuin taivaalla olevat poutapilvet. Pentti kiinnitti maton koivujen väliin, testaili
sopivaa korkeutta ja kiristi köydet. ”Tässä minä torkun kuin viaton lapsi äitinsä kohdussa”, hän
ajatteli tarkastellessaan tyytyväisenä työnsä tulosta. Poikien kesäleiri oli päättymässä, ja Pentti lähti hakemaan poikia. Sen mitä olivat viikolla puhelimessa puhuneet, niin hyvin olivat leirillä viihtyneet. Pojat rymistelivät autoon, viikko oli mennyt kuulemma yhdessä hujauksessa ja kaikkea ohjelmaa riittänyt. ”Niin kotonakin, siis hujauksessa”, vastasi Pentti

Perillä kotona Kirsti oli laittanut uudet pihakalusteet paikoilleen ja vienyt vanhat leikkimökkiin, ja kattanut pöydälle valkoisen liinan ja lautaset. ”Ajattelin, että kunhan olette tulleet, niin voisi laittaa kanansiivet grilliin, ja minä teen salaatin. Pitäähän poikien paluuta juhlistaa, ja testata uusia pihakalusteita. Huomaattekos pojat pihassa mitään uutta?”, kysyi Kirsti, ja Pentti oli huomaavinaan Kirstin katseessa samaa hyväntahtoista kujeiluvuutta kuin mitä heidän alkaessaan tapailla 20 vuotta sitten.

Ilta alkoi tyyntyä, ja hiljalleen laskeutuva aurinko loihti säteitään pihamaalle. Pentti loikoili
uudessa riippumatossaan, tarkkaili grillin valmistumista, käänsi välillä kanansiipiä ja folioon
käärittyjä täytepaprikoita. Kirsti valmisti keittiössä jälkiruokaa, ja avoimesta ovesta kuului kuinka radiossa ennustettiin ensi viikolle lämpenevää. Pojat olivat pihalla ja osallistuivat ruokien
valmistukseen sillä tarmokkuudella mitä nyt esimurrosikäisiltä voi odottaa. Siis kunhan olivat
saaneet tärkeimmät hommat, kuten Facebookin päivityksen, ensin valmiiksi. ”Jokohan sinne
Tenolle pitäisi ensi viikolla yrittää”, mietti Pentti. ”Mitähän sinne pitäisi ottaa mukaan?”. Kirsti tuli ulos mansikkalautasen ja kermavaahdon kanssa, asetti ne pöydän reunalle ja kurkisti grilliin. ”Kyllä nämä ovat jo valmiita. Syömään!”, hän sanoi. Pentti nousi riippumatosta, ja asteli pöydän ääreen. ”Syödäänhän nyt ensin, katsotaan sitä Tenoa vaikka ensi viikolla. Ei se sieltä mihinkään karkaa”, hän sanoi puoliääneen ja istui pöytään.


Teksti on Sami Hasan käsialaa ja voitti Ajantappajien kirjoituskilpailun.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Tällä kertaa blogi kirjoitettiin musiikin ja kuvien kielellä. Hyvässä musiikissa ja kuvassa on yhtäläistä niiden sipulimainen rakenne. Ensi kuuntelulla/katselulla saa aavistuksen siitä mitä on luvassa. Kerta kerran jälkeen pääsee syvemmälle. Ja verrattuna sipuliin on se etu, ettei itketä.

http://www.youtube.com/watch?v=p8HKibNGzyc&feature=plcp

Taiteesta ja sen tekemisestä

Kävin kertomasta ammattiin opiskeleville nuorille millaista on tehdä taidetta sekä tuottaa taidetapahtumia. Päällimmäisenä fiiliksenä huomasin, että 45 minuuttia on lyhyt aika. Vaikka luulin sen riittävän hyvin pintaraapaisuun useampaan asiaan. Muutaman asian ehdin käydä läpi ja vähän saada keskusteluakin aikaan. Jäin pohtimaan useampaa asiaa. Tässä muutamia ajatuksiani taiteen tekemisestä.

Halusin lähestyä taiteen tekemistä konkreettisella tasolla. Keskustelimme ryhmän kanssa missä taiteilijoiden työtä nykyään voi nähdä, kuulla tai muuten aistia. Sain komean kirjon vastauksia. Sivuttiin hiukan medioita sekä perinteisempiä näyttelyitä ja konsertteja. Perinteinen taiteilija-karikatyyrikin tuli siinä käytyä läpi. Baskeri, patonki ja viinilasihan kuuluvat olennaisesti taidemaalariin. "Taputtaisin, mutta viini läikkyy" -kommenttia jäin hiukan kaipaamaan, mutta onneksi eräs ystävä pelasti senkin suhteen jäkikäteen.

Kertoessani itsestä taiteilijana huomasin jääväni pohtimaan Ajantappajien ideologian kannalta omaa elämääni. Kerroin ryhmälle käyttäväni viikottain aikaa taiteeseeni noin 3 tuntia arkipäivisin ja viikonloppuisin sitten 7-8 tuntia päivässä. Yhteensä noin 30 tuntia viikossa. Eli melkein sellaisen toisen työviikon. Vähän niinku kuin silleen keskiarvona. Taisin mainita, että joku voisi pitää minua työnarkomaanina. Enhän minä ole sellainen! Taide on intohimoa. Taide on sen näkemistä tai kuulemista siellä missä sitä ei muut kuule. Taide on sitä, että yhdistää niitä asioita, joita ei pidä yhdistää. Taide on uuden luomista. Taide on sitä, miksi jaksan tehdä sen kaiken muun. Taide on se, mikä rajoittaa sitä aiemmin morkattua vapaa-aikaani. Taide on se mikä herättää keskellä yötä ja pistää minut kirjoittamaan epämääräisiä nuottisarjoja hajanaisille lapuille. Taide on sitä miksi herään mielummin aamulla tuntia aiemmin, jotta ehdin varmasti soittamaan tarpeeksi iltapäivällä. Taide on sitä, että innostun jostain yksinkertaisesta melodiakulusta, joka vaan sattuu niin upeasti rytmittymään jonkin tietyn tekstin kanssa. Ja johon voi vielä lisätä mielettömän hienon kontrapunktin. Ja muutaman lisäsävelsoinnun. Taide on sitä mitä olen vain tehnyt viimeiset 23 vuotta. Ehkä näiden asioiden lisäksi olisi pitänyt tajuta sanoa siinä hetkessä että taiteen tekeminen ei ole valinta. Taiteellisuus ja luovuus on niin olennainen osa minua, etten edes halua viettää vapaa-aikaa. Siis taide ei vie minulta aikaa. Minulla on aikaa taiteelle.

Kyse on arvoista. Jokainen meistä määrittää omassa elämässään olevat tärkeät asiat. Arvoihin kasvetaan. Arvoista keskustellaan ja tarvittaessa vaikka taistellaan. Minun elämässäni kiireettömyyden ja leppoistamisen periaatteista olen valmis tinkimään, jos vaan saan tehdä musiikkia. Tässä on ristiriita. Useat minulle läheiset ihmiset ymmärtävät, että silloin minulla ei ole kiire. Se näkyy joskus siinä, että ilmoitan tulevani myöhässä, koska jäin soittamaan. Tai etten pääse johonkin, koska olen bänditreeneissä. Tai joskus saatan varata vapaan viikonlopun ja sen sijaan, että lähtisin ulos ystävien kanssa, jään kotiin säveltämään. Ja tämä kaikki tapahtuu elämässäni, missä olen parisuhteessa, päivätöissä sekä parissa eri projektissa mukana vapaa-aikanani. Ja aivan niin, soitan noin viidessä eri kokoonpanossa. Minun arvomaailmassani musiikki tulee aikalailla kärkipäässä.

Voin vain toivoa, että jokainen niistä opiskelijoista löytää jossain vaiheessa elämäänsä sen mikä on heille tärkeää. Ja lisäksi kokee tuon 45 minuuttisen aikana mainitun taidekokemuksen vielä lukemattomia kertoja elämässään. Pakko ottaa vielä yksi asia tähän mukaan. Kysyin Ajantappajien ns. kenkäinstallaatiosta, eli teoksesta Yhteiskunnan askeleet, että miksi se on taidetta. Sain vastauksen, joka tyydytti minun taiteellisen sieluni. "Koska se herätti tunnereaktion". Täytyy myöntää, että menin melkein sanattomaksi. Niin naulan kantaan oli tuo vastaus. Onneksi siinä vaiheessa kolmesta vartista oli jäljellä enää noin kaksi minuuttia.

Ihmisen suojelua...

Monilla aikaisemmin työajattomilla aloilla on viime aikoina siirrytty työajan seurantaan. Ihmettelin tätä eräälle työtoverille. Hän sanoi, että tällä tavalla työaika pysyy kohtuullisena. Ei tule tehdyksi liian pitkiä työpäiviä, kun tietää, että klo 18 jälkeen saldoa ei kerry ellei ole muistanut pyytää ylityömääräystä.

Suojelemmeko itseämme työltä vai työtä itseltämme? Maalla syntyneenä ja lapsuuteni viettäneenä opin joustavan suhtautumisen työaikaan. Töitä tehtiin silloin kun sää vaati tai oli sadonkorjuuaika. Eläimet piti hoitaa joka päivä - myös jouluna ja juhannuksena.

Olen elänyt kohta neljäkymmentä vuotta puolison kanssa, joka tekee töitä usein silloin kun muut ihmiset ovat työstään vapaalla. Milloin perheemme on vapaalla? Lomilla ja vapaapäivinä elleivät työtehtävät estä sitä. Voisiko tai pitäisikö tämän olla toisin?

Olen aika epäsosiaalinen työtoveri, en pidä kahvi- tai ruokataukoa kellon mukaan. Työni rytmittyy tehtävien perusteella. Kun jokin asia on tehty, tarvitsen tauon ennen kuin siirryn seuraavaan. Teen jonkin homman mielelläni valmiiksi, enkä katso kellosta, milloin pitää lopettaa. Olenko työn orja? Ovatko muut kellon tai työajan orjia?


 

Ei nimi miestä pahenna...

Näin väittää sananlasku. Ajantappajat taiteilijatyöryhmä voisi ensikuulemalta luoda mielikuvan taiteilijoista, jotka kera viinin ja eväskorin maalailevat romanttisessa auringonpaisteessa. Hitaasti, mutta varmasti. Malleina toimivien kellohameet laskostuen kauniisti nurmikolle tahraantumatta. Tai hiukan rumempi ajatus. Taiteilija ilman tuota maisemaa, pelkkä viini ja hissuttelu. Tai suomalaisen työmoraalin vastaisesti taiteilija, joka ei vaan tee kunnon työtä. Pahalta kuulostaa.

Nimet herättävät vahvoja mielikuvia. Ajantappaminen on kuitenkin arkikielessämme usein laiskotteluun liitetty termi. Tämän vuoden sitä käyttäneenä huomaa jo tottuneensa siihen uuteen merkitykseen, mikä sanaparilla nykyisin minulle on. Huomaan nauravani tahattomille vitseille ajantappamisen suhteen.

Tällaisen tilanteen koittaessa lähdin pohtimaan, että mitä tuo termi laajasti käsitettynä nykyisin merkitsee minulle. Rentoutumisen ja työnteon vuorottelu ovat perintöä teollistumisesta. Teollisuus mahdollisti meille nykyäänkin niin kalliina pidetyn vapaa-ajan. Varattu-aika on jollekin muulle myytyä aikaa ja vapaa-aika on sitten sitä omaa. En ole kokenut tarvitsevani erikseen monia eri aikoja.

Mitä se vapaa-aika nyt sitten oikein tarkoittaa? Jos aletaan puhua Ajantappajista laiskottelijoina niin on syytä pohtia mitä muuta vapaa-aika voisi olla. Vapaus. Kovin on patrioottisen kuuloinen termi. Vapaus työstä? Vastuusta? Velvollisuudesta? Veljeydestä? Stressistä? Ajasta? No ei sentään. Vapaa-aikahan loppuu joskus. Onko meillä vain osittainen vapaus päättää omasta elämästämme? Eipä tuosta termistä kovin paljon työryhmän nimeä kummempaa voi sanoa. Pidän itseasiassa Ajantappajia hiukan kiinnostavampana ja tyylikkäämpänä kuin vapaa-aikaa.

Jos Ajantappaja ja Vapaa-aika painisivat, kuvittelisin omahyväisesti Vapaa-ajan saavan pahasti köniinsä. Ihan jo siitä syystä, että Ajantappaja on painanut kovastikin duunia saadakseen äänensä kuuluviin ja taiteensa esille. Vapaa-aika on puolestaan kuluttanut farkkujen polvien sijaan kovasti takataskuja sekä sohvatyynyjä. Mielessäni voin kuulla sen mahtipontisen elokuvamusiikin joka raikuu, kun hidastetussa filminpätkässä Vapaa-aika tömähtää huulet lepattaen tantereeseen ja Ajantappaja nostaa kätensä voitonmerkiksi ilmaan. Oltiin vielä reiluja, kun siirryttiin vastaavaan persoonamäärään terminologiassa.

Pata kattilaa soimaa voisi joku sanoa. Tai, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Sanoisin kuitenkin, ...jollei mies nimeä. 

Ajantappaja 

Kiireettömän miehen kello

Kellon käyttämisen lopetin jo reilut kymmenen vuotta sitten. Nyt kuitenkin päätin laittaa aikaraudan ranteeseen. Viritin sen pari viikkoa sitten kohdilleen ja esittelin monille. Vastaukseksi sain hymähdyksiä sekä ihmettelyä. 

Ensin esittelin uuden rannetta koristavan esineen Keisarin uutena kellona. Sitten tulin toisiin ajatuksiin, kun eräs ihmettelijöistä työnsi sormensa kellooni ja totesi siinä olevan kosketusnäytön. Tajusin sillä hetkellä edustavani vahvasti nykyisyyttä. Se oli hyvä asia. Elää tässä hetkessä, nykyisyydessä, tämän hetken teknologian huipun kärjessä! Esittelin tikittäjäni kosketusnäyttökelloksi.

Muutama tovi tämän jälkeen pääsin ehkä vihdoin sinuksi sen faktan kanssa, että aamuisin piti muistaa silmälasien ja hampaiden pesun lisäksi rannekkeen lukitseminen. Myönnettäköön, että muutamana aamuna tajusin vasta pari tuntia heräämisen jälkeen jotain puuttuvan. Kiristelin nahkahihnaa ranteeseeni sitten kesken työpäivän.

Tämän illan nimi rannekkeelleni on kypsynyt useamman päivän. Kiireettömän miehen kello se olla pitää! Hankala on kiirehtiä kun kellotaulusta näkyy vain, eilisen illan kommenttia lainaten, "neljä karvaa ja pari luomea". Sekin etu tässä on että hymyjen ja hyvien keskusteluiden lisäksi kokee olevansa oikeassa ajassa. Nykyajassa. Kosketusnäytöt ja kaikki.

Muusikkona luonnollisesti vitsit bändikavereilta olivat lukuisia. Englantia puhuvassa kokoonpanossa englanninkielinen sana timehan tarkoittaa musiikin sykettä, tempoa. Veistelivät kaverukset eilen ennen illan keikkaakin jotain siitä, että pitäisi riisua tuo riippakivi ranteesta, että soittaisin edes jotenkuten samaa tahtia. Uhmasin kuitenkin tovereita ja sai kellonikin ensimmäisen kosketuksen rock-musiikin maailmaan. Keikka muuten alkoi tasan puolen yön aikaan. Tätä ei tarvinnut tarkistaa ainakaan minun ajanmittauslaitteestani.

Tällä kertaa allekirjoitan työryhmän lisäksi omalla nimelläni,
Antti Kuusi

Taideyö takana

Ajantappajien jalkautuminen Kulttuuritalo Virran Taideyöhön eilisiltana sujui hienosti. Ehkä kuitenkin vähän enemmänkin, kuin vaan hienosti. Ollaan rohkeita ja sanotaan, että upeasti! Ihmisiä oli paljon ja jopa jonoksi asti teoksen Tapa aika ennen kuin se tappaa sinut lähistöllä. Uudet kellolahjoitukset tulivat tarpeeseen. Ilman niitä olisi tullut suorastaan kellopula. Oli ilo nähdä, kuinka sekä nuoret että jo varttuneemmatkin osallistuivat aktiivisesti koko illan ajan teokseen.

Yhteiskunnan askeleet teos oli kerännyt reilut kolmekymmentä kassillista kenkiä lahjoituksena. Tällä hetkellä nuo kengät seisovat Imatran pääkirjaston portailla. Teoksen ideanahan on se, että jokainen voi halutessaan etsiä kenkien joukosta itsensä näköiset ja sijoittaa ne sille yhteiskunnan portaalle, jolla kokee seisovansa. Kävijöiden joukosta nousi monenlaisia palautteita. Yksi kertoi, että nostaa itsensä huipulle, portaiden päässä olevien hälyttimien päälle. Toinen sanoi, että tuntee olevansa alimmalla portaalla. Joku taisi mainita arkkitehtuurin vaikuttavan yhteiskuntaa kuvaavan portaikon rakenteeseen liiaksikin. Keskitasanne on useamman portaan verran vertikaalista keskikohtaa ylempänä. Tärkeintä on, että osallistujia sekä kommentteja tuli työryhmän tietoon. Teoksen tarkoituksena on seurata, kuinka osallistujajoukko kokee sijoittuvansa yhteiskunnassamme.

Musiikki, joka soi Karelia-salissa videoinstallaation seurana, sai palautetta Saksasta asti. Vertaus Eric Claptoniin taisi kaikua jonkun ajantappajan korviin saakka. Työnäytökset kiinnostivat tuttuun tapaan. Korutaidetta saatiin nauttia Ajantappajien lisäksi Korutaideyhdistyksen kävelevän- sekä tavanomaisemman korutaidenäyttelyn muodossa. Erityinen kiitos kuuluu Kulttuuritalo Virran henkilökunnalle, jotka olivat uurastaneet saadakseen tyylikkään valaistuksen sekä kaiken muun toimimaan tapahtumassa.

Kokonaisuutena voi levollisin mielin todeta, että kiireenvastainen kampanjointi on herättänyt kiitettävästi vastakaikua. Hyvä henki ja rento tekeminsen meininki on ollut jatkuvasti läsnä.

Taideyö on takana ja edessä siintää tulevaisuus. Ajantappajat keskittyvät seuraavina kuukausina pohtimaan kuinka toteuttaa parhaat visiot. Blogin päivittäminen jatkuu sekä tulevaisuuden suunnitelmien, että sisällöllisten kirjoitusten muodossa.

Taidetta Imatran yössä

Lauantaina 18.8. Ajantappajien työryhmä kokoontuu jälleen ja tällä kertaa Imatralle Kulttuuritalo Virtaan. Illan aikana, yhdeksästä puoleen yöhön, on paljon muutakin luvassa. Ajantappajien puolesta on luvassa jotain uutta ja vanhaa.

Kellojen lisäksi toimintaa on laajennettu lahjoitusten osalta kenkiin. Kenkiä onkin saapunut jo mukavat määrät. Eräänä aamuna 7.30 työryhmä sai lahjoituksena kolme ISOA kassillista kenkiä. Sen lisäksi Imatran pääkirjastoon oli ilmestynyt pari kenkä- ja kellokekoa. Tämän vieressä oli nöyrä toive, että tarpeettomiksi jääneet kyseiset artikkelit ovat lämpimästi tervetulleita osaksi taideteoksia. Ne keot ovat kasvaneet.

Kuva: Ajantappajat

Kengistä muodostuu uusi vuorovaikutteinen yhteisötaideteos, joka on Kengättömien taiteilijoiden työryhmän kehittynyttä perintöä. Yhteiskunnan askeleet rakentuu Imatran pääkirjaston portaisiin ja on siellä muutaman viikon ajan.

On ollut hieno huomata, kuinka moni on kiinnostunut työryhmän toiminnasta. Blogia luetaan ja lahjoituksia saadaan jatkuvasti. Imatralla yhden päivän mittainen tapahtuma ei tule jäämään viimeiseksi. Toiminta jatkuu.

Tulevaisuuden suunnitelmia on tehty. Ideointi on ollut vähintäänkin riemukasta. Ensi vuoden teemaksi on kaavailtu Läsnäolon taitoa. Ei kuitenkaan mennä liian pitkälle tulevaisuuteen vaan eläkäämme elämämme parasta aikaa tässä ja nyt.

AJAN KAARIA

Länsimaisessa ajattelussa elämä ajatellaan nousevana ja laskevana kaarena. Hyödytön lapsuus, nuoruus ja vanhuus. Aktiivinen, tuottoisa keski-ikä. Itämaissa ajatellaan toisin: elämä on jatkuvaa nousua.

Kaariajattelun taustalla on hyötyminen. Kun ihminen oppii asioita, tietoja, taitoja, hänestä on tulee hyödyllinen osa tähän (rahaa)tuottavaan maailmaan. Sairas, työtön, jaksamaton on pelkkä kuluerä. 

Itämaissa nähdään elämänkokemus arvokkaana. Ihminen on arvokas sinänsä, ei vain tuotantovälineenä. Ihmisen elämä on arvokas kaikkine onnistumisineen ja epäonnistumisineen - ne kuuluvat elämään tai ovat itse elämä.

Millainen on sinun kaaresi? Oletko arvokas siksi, että olet ihmiseksi syntynyt ja elät täyttä elämää vai ansaitsetko olemisen oikeutuksen tekemistesi  ja saavutustesi kautta?

Tuotantoväline on hyödyllinen vain yhdessä tehtävässä.

Hyödytön ajantuhlaaminen on välttämätön edellytys uutta luovalle ajattelulle. Hyödytön ajantuhlaaminen on edellytys sille, että aistit ovat avoinna kauniille, merkitykselliselle, kokemisen arvoiselle. Ihmiseksi kasvaminen, ihmisenä kasvaminen ja ihmisenä eläminen vaativat aikaa...

On aika

On aika. Tällä otsikolla sävelsin ja esitin musiikkia poikkitaiteelliseen runon ja musiikin dramatisoituun esitykseen muutama vuosi sitten. Esityksessä käytiin runoilijan ja muusikon välistä dialogia taiteen keinoin. Runot olivat kirjoitettu noin parikymmentä vuotta aiemmin ja koottu kokonaisuudeksi ohjaajan avustajalla. Muistot, jotka tuosta prosessista jäivät, ovat lämpimiä.

Kuva: Santtu Määttänen

Huomenna on aika uuteen jaksoon elämässä. Herätyskello ilmoittaa olemassaolostaan viiden viikon tauon jälkeen. Ottamani askeleet vievät minut työpaikalle. Kelloton kausi päättyy. Positiivista tässä on se, että tällä hetkellä en voi väittää muistavani salasanoja tai keskeneräisiä työtehtäviä. Loma ja Ajantappajien taidetapahtuma on tehnyt tehtävänsä.


Lupailin tuossa aiemmin, että leppoistasin syksyllä. Haastoin jopa ystäviäni muistuttamaan minua tästä. Nyt tuntuu, että sain tämän projektin myötä aavistuksen siitä mitä tuo kiireetön elämä voisi olla. Dialogi, mitä tässä dramaattisessa työelämässä tulen käymään itseni kanssa, on jo osittain käynnistynyt. Ehkäpä ensimmäisenä tulee todeta itselleni seuraavasti.


- Antti, on aika lunastaa lupauksesi.


Uskon vakaasti siihen, että kiireettömästi muistellen salasanat ja muut asiat palaavat mieleen. Pidän sanani. Lähden huomenna kiireettömästi astellen kohti työpaikkaa. Katsotaan sen hetken koittaessa mitä tapahtuu. Tuskin nyt tehdyllä pohdinnalla on vaikutusta muuhun kun stressitasojen herättelyyn. Taidan nauttia vielä tästä kellottomasta illasta ja nukkua levollisesti aamuun. Olkoot "on aika" vielä "off aika" tämän hetken. 

Katse huomiseen

Haikeaa on. Hyvä fiilis. Kellojen romuja kassit pullollaan. Kuohujuomat korkattu ja tunteiden sekamelskaa selvitellään. Ajantappajien ensimmäinen näyttely on paketoitu. Ovet ovat kiinni. Näyttely on loppu.

Ajatusten tulvasta nousee edelleen yksi ystäväni kommentti, kun hän kuuli, että järjestämme tällaista taidetapatumaa. "Mitä sulle tosta oikeen jää käteen?" Jätin silloin vastaamatta suoraan, mutta nyt kun kerran sitä on kysytty, koen tarpeelliseksi jostain syystä yrittää vastata. Muutama tuhat valokuvaa vuorovaikutteisesta yhteisötaideteoksesta. Useampi biisirunko. Korutaiteilijamme Salla teki suuret määrät töitä ja moni ihminen kantaa korvissaan nyt Ajantappajien jälkiä. Vajaa pari sataa näyttelyvierasta. Hyvää palautetta. Parannettavien asioiden lista. Kehitysideoita. Idea vuoden 2013 Ajantappajien näyttelyn rungosta. Muutama hieno taulu uusissa kodeissa. Iso pino levyjä vähemmän kannettavana kotiin.

Kuva: Antti Kuusi

Tärkeämpänä koen sen kuitenkin, että näyttelyssä oli kolme, tai oikeastaan neljä, ensikertalaista mukana. Ehkä heidän töitään olisi muutenkin päässyt ihailemaan jossain, mutta työryhmä sai jakaa ensinäyttelyn ilon vähintään kolminkertaisesti. Onnittelut hienosta näyttelystä kuuluvat kaikille, mutta eritoten ensikertalaisille.

Jotain kuitenkin muuttui minussa. Projekti laittoi minut pohtimaan paljon Ajantappajien tematiikkaa. Kiireenvastaisuus oli ennen kuitenkin häilyvä käsite ja jotain miten vain tein asioita. Nyt kymmeniä kertoja asiasta puhuneena ja kirjoittaneena huomaan lukevani paljon artikkeleita ja muita tekstejä liittyen downshiftaamiseen, leppoistamiseen ja rauhoittumiseen. Lisäksi heräsin miettimään pitäisikö minun vähentää jotain omista aktiviteeteistäni. Voisinko luopua jostain mitä teen nyt? Mitä sillä ajalla tekisin? Viettäisin illan viikossa kotona kokkaillen, jutellen ja ollen jouten? Olisin yksin? Luonnossa? Lukisin kirjaa kotona? Kuuntelisin musiikkia? Vai hiljaisuutta ehkä kuitenkin? Oli mitä oli, sen näkee vasta kun olen siinä hetkessä. Nyt prosessi on ilmeisesti kyselyiässä.

Mitä mulle tästä siis jäi käteen? Kokonaisuudessaan sain päättäväisyyttä ja tukea sille ajatukselle, että tämä ei jää tähän. Pahan sijaan sanojen kaiku on hyväenteinen. Opin jotain jonka arvoa en vielä osaa määritellä. Sain olla osana hienoa työryhmää. Tutustua uusiin ihmisiin. Soittaa sydämeni kyllyydestä improvisaatiota. Käydä useita pitkiä ja hienoja keskusteluita. Kokea monella eri tasolla onnistumisen ja onnellisuuden kokemuksia.

Katse kääntyy kuitenkin huomiseen. Silloin matka jatkuu kohti kotia hetkeksi. Ajantappajat nähdään seuraavan kerran hiukan erilaisessa koostumuksessa 18.8. Imatralla kulttuuritalo Virran tiloissa Taideyössä. Blogin päivittäminen tulee jatkumaan säännöllisesti, mutta hiukan harvempaan tahtiin.


Kiitos tähän asti kaikille projektiamme tukeneille, osallistuneille, työryhmän jäsenille ja lukijoille.


Antti Kuusi

Ystävyyden aika

Eilen kaksi ystävääni viettivät syntymäpäiviään. Toinen täytti kymmenen vuosiyksikköä enemmän kuin toinen. Aikuisia miehiä molemmat. Päätin kuitenkin onnitella molempia täsmälleen saman verran. Yhtä hieno suoritus molemmilla on meneillään.

Musiikkimiehistä kun on kyse niin onnitteluja toivotellessani mieleeni juolahti muistoja. Yhdessä niistä jonotettiin Helsingin olympiastadionille pari kolme tuntia ja ehdittiin jutella pitkät pätkät. Toinen muisto piti sisällään antamieni soittotuntien johdannaisen. Lähdettiin sovittamaan ja soittamaan entisen kitaraoppilaani kanssa hänen säveltämiä kappaleita. Molempia muistoja voin sanoa ajattelevani lämmöllä.

Kuva: Antti Kuusi

Musiikissa aika on hyvin suhteellinen käsite. Tempo ja pulssi ovat tärkeitä. Joskus jopa liiankin tärkeitä. Rubatoja, eli musiikin sisältöön sopivia hidastuksia tai nopeutuksia, käytetään korostaessa jotain tiettyä musiikillista hetkeä. Näinä hetkinä aika karkaa kannattimistaan. Tunnelma korostuu.


Ystävyydessä aika on myös hyvin suhteellinen käsite. Pulssi on suorastaan elintärkeä. Todellisten ystävien kesken ystävyys tuntuu jatkuvan aina siitä mihin edellisen kerran on jääty. Tällaisessa ihmisiän kestävässä sävelmässä harmoniat ja rubatot kestävät toisinaan kuukausia tai vuosia. Mutta lähestulkoon aina päästään samaan tempoon ja yhteissointiin.


Minulle musiikki kuvastaa ihmissuhteita ja tapahtumia omassa elämässäni. Sävellän musiikin siitä mitä minä näen ja koen ympärilläni. Joskus prosessi kestää tunteja tai toisinaan vuosia. Ystävyyden ajassa aikamääreet menettävät merkityksen. Tärkeintä on itse ihmissuhde. Samoin käy säveltäessä. Aika ja paikka ovat täysin toissijaisia. Ensisijaista on käydä prosessi loppuun, katsoa mitä siitä tuli, hyväksyä se ja sen jälkeen antaa sen elää omaa elämäänsä. Päästää irti.


Eppu Normaalin kappaleen sanoin voin sanoa ystävyyden suhteen "Soitan loppuun asti kappaleen"


Antti Kuusi