sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Taiteesta ja sen tekemisestä


Kävin kertomasta ammattiin opiskeleville nuorille millaista on tehdä taidetta sekä tuottaa taidetapahtumia. Päällimmäisenä fiiliksenä huomasin, että 45 minuuttia on lyhyt aika. Vaikka luulin sen riittävän hyvin pintaraapaisuun useampaan asiaan. Muutaman asian ehdin käydä läpi ja vähän saada keskusteluakin aikaan. Jäin pohtimaan useampaa asiaa. Tässä muutamia ajatuksiani taiteen tekemisestä.


Halusin lähestyä taiteen tekemistä konkreettisella tasolla. Keskustelimme ryhmän kanssa missä taiteilijoiden työtä nykyään voi nähdä, kuulla tai muuten aistia. Sain komean kirjon vastauksia. Sivuttiin hiukan medioita sekä perinteisempiä näyttelyitä ja konsertteja. Perinteinen taiteilija-karikatyyrikin tuli siinä käytyä läpi. Baskeri, patonki ja viinilasihan kuuluvat olennaisesti taidemaalariin. "Taputtaisin, mutta viini läikkyy" -kommenttia jäin hiukan kaipaamaan, mutta onneksi eräs ystävä pelasti senkin suhteen jäkikäteen.

Kertoessani itsestä taiteilijana huomasin jääväni pohtimaan Ajantappajien ideologian kannalta omaa elämääni. Kerroin ryhmälle käyttäväni viikottain aikaa taiteeseeni noin 3 tuntia arkipäivisin ja viikonloppuisin sitten 7-8 tuntia päivässä. Yhteensä noin 30 tuntia viikossa. Eli melkein sellaisen toisen työviikon. Vähän niinku kuin silleen keskiarvona. Taisin mainita, että joku voisi pitää minua työnarkomaanina. Enhän minä ole sellainen! Taide on intohimoa. Taide on sen näkemistä tai kuulemista siellä missä sitä ei muut kuule. Taide on sitä, että yhdistää niitä asioita, joita ei pidä yhdistää. Taide on uuden luomista. Taide on sitä, miksi jaksan tehdä sen kaiken muun. Taide on se, mikä rajoittaa sitä aiemmin morkattua vapaa-aikaani. Taide on se mikä herättää keskellä yötä ja pistää minut kirjoittamaan epämääräisiä nuottisarjoja hajanaisille lapuille. Taide on sitä miksi herään mielummin aamulla tuntia aiemmin, jotta ehdin varmasti soittamaan tarpeeksi iltapäivällä. Taide on sitä, että innostun jostain yksinkertaisesta melodiakulusta, joka vaan sattuu niin upeasti rytmittymään jonkin tietyn tekstin kanssa. Ja johon voi vielä lisätä mielettömän hienon kontrapunktin. Ja muutaman lisäsävelsoinnun. Taide on sitä mitä olen vain tehnyt viimeiset 23 vuotta. Ehkä näiden asioiden lisäksi olisi pitänyt tajuta sanoa siinä hetkessä että taiteen tekeminen ei ole valinta. Taiteellisuus ja luovuus on niin olennainen osa minua, etten edes halua viettää vapaa-aikaa. Siis taide ei vie minulta aikaa. Minulla on aikaa taiteelle.

Kyse on arvoista. Jokainen meistä määrittää omassa elämässään olevat tärkeät asiat. Arvoihin kasvetaan. Arvoista keskustellaan ja tarvittaessa vaikka taistellaan. Minun elämässäni kiireettömyyden ja leppoistamisen periaatteista olen valmis tinkimään, jos vaan saan tehdä musiikkia. Tässä on ristiriita. Useat minulle läheiset ihmiset ymmärtävät, että silloin minulla ei ole kiire. Se näkyy joskus siinä, että ilmoitan tulevani myöhässä, koska jäin soittamaan. Tai etten pääse johonkin, koska olen bänditreeneissä. Tai joskus saatan varata vapaan viikonlopun ja sen sijaan, että lähtisin ulos ystävien kanssa, jään kotiin säveltämään. Ja tämä kaikki tapahtuu elämässäni, missä olen parisuhteessa, päivätöissä sekä parissa eri projektissa mukana vapaa-aikanani. Ja aivan niin, soitan noin viidessä eri kokoonpanossa. Minun arvomaailmassani musiikki tulee aikalailla kärkipäässä.

Voin vain toivoa, että jokainen niistä opiskelijoista löytää jossain vaiheessa elämäänsä sen mikä on heille tärkeää. Ja lisäksi kokee tuon 45 minuuttisen aikana mainitun taidekokemuksen vielä lukemattomia kertoja elämässään. Pakko ottaa vielä yksi asia tähän mukaan. Kysyin Ajantappajien ns. kenkäinstallaatiosta, eli teoksesta Yhteiskunnan askeleet, että miksi se on taidetta. Sain vastauksen, joka tyydytti minun taiteellisen sieluni. "Koska se herätti tunnereaktion". Täytyy myöntää, että menin melkein sanattomaksi. Niin naulan kantaan oli tuo vastaus. Onneksi siinä vaiheessa kolmesta vartista oli jäljellä enää noin kaksi minuuttia.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ihmisen suojelua...

Monilla aikaisemmin työajattomilla aloilla on viime aikoina siirrytty työajan seurantaan. Ihmettelin tätä eräälle työtoverille. Hän sanoi, että tällä tavalla työaika pysyy kohtuullisena. Ei tule tehdyksi liian pitkiä työpäiviä, kun tietää, että klo 18 jälkeen saldoa ei kerry ellei ole muistanut pyytää ylityömääräystä.

Suojelemmeko itseämme työltä vai työtä itseltämme? Maalla syntyneenä ja lapsuuteni viettäneenä opin joustavan suhtautumisen työaikaan. Töitä tehtiin silloin kun sää vaati tai oli sadonkorjuuaika. Eläimet piti hoitaa joka päivä - myös jouluna ja juhannuksena.

Olen elänyt kohta neljäkymmentä vuotta puolison kanssa, joka tekee töitä usein silloin kun muut ihmiset ovat työstään vapaalla. Milloin perheemme on vapaalla? Lomilla ja vapaapäivinä elleivät työtehtävät estä sitä. Voisiko tai pitäisikö tämän olla toisin?

Olen aika epäsosiaalinen työtoveri, en pidä kahvi- tai ruokataukoa kellon mukaan. Työni rytmittyy tehtävien perusteella. Kun jokin asia on tehty, tarvitsen tauon ennen kuin siirryn seuraavaan. Teen jonkin homman mielelläni valmiiksi, enkä katso kellosta, milloin pitää lopettaa. Olenko työn orja? Ovatko muut kellon tai työajan orjia?


 


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ei nimi miestä pahenna...

Näin väittää sananlasku. Ajantappajat taiteilijatyöryhmä voisi ensikuulemalta luoda mielikuvan taiteilijoista, jotka kera viinin ja eväskorin maalailevat romanttisessa auringonpaisteessa. Hitaasti, mutta varmasti. Malleina toimivien kellohameet laskostuen kauniisti nurmikolle tahraantumatta. Tai hiukan rumempi ajatus. Taiteilija ilman tuota maisemaa, pelkkä viini ja hissuttelu. Tai suomalaisen työmoraalin vastaisesti taiteilija, joka ei vaan tee kunnon työtä. Pahalta kuulostaa.

Nimet herättävät vahvoja mielikuvia. Ajantappaminen on kuitenkin arkikielessämme usein laiskotteluun liitetty termi. Tämän vuoden sitä käyttäneenä huomaa jo tottuneensa siihen uuteen merkitykseen, mikä sanaparilla nykyisin minulle on. Huomaan nauravani tahattomille vitseille ajantappamisen suhteen.

Tällaisen tilanteen koittaessa lähdin pohtimaan, että mitä tuo termi laajasti käsitettynä nykyisin merkitsee minulle. Rentoutumisen ja työnteon vuorottelu ovat perintöä teollistumisesta. Teollisuus mahdollisti meille nykyäänkin niin kalliina pidetyn vapaa-ajan. Varattu-aika on jollekin muulle myytyä aikaa ja vapaa-aika on sitten sitä omaa. En ole kokenut tarvitsevani erikseen monia eri aikoja.

Mitä se vapaa-aika nyt sitten oikein tarkoittaa? Jos aletaan puhua Ajantappajista laiskottelijoina niin on syytä pohtia mitä muuta vapaa-aika voisi olla. Vapaus. Kovin on patrioottisen kuuloinen termi. Vapaus työstä? Vastuusta? Velvollisuudesta? Veljeydestä? Stressistä? Ajasta? No ei sentään. Vapaa-aikahan loppuu joskus. Onko meillä vain osittainen vapaus päättää omasta elämästämme? Eipä tuosta termistä kovin paljon työryhmän nimeä kummempaa voi sanoa. Pidän itseasiassa Ajantappajia hiukan kiinnostavampana ja tyylikkäämpänä kuin vapaa-aikaa.

Jos Ajantappaja ja Vapaa-aika painisivat, kuvittelisin omahyväisesti Vapaa-ajan saavan pahasti köniinsä. Ihan jo siitä syystä, että Ajantappaja on painanut kovastikin duunia saadakseen äänensä kuuluviin ja taiteensa esille. Vapaa-aika on puolestaan kuluttanut farkkujen polvien sijaan kovasti takataskuja sekä sohvatyynyjä. Mielessäni voin kuulla sen mahtipontisen elokuvamusiikin joka raikuu, kun hidastetussa filminpätkässä Vapaa-aika tömähtää huulet lepattaen tantereeseen ja Ajantappaja nostaa kätensä voitonmerkiksi ilmaan. Oltiin vielä reiluja, kun siirryttiin vastaavaan persoonamäärään terminologiassa.

Pata kattilaa soimaa voisi joku sanoa. Tai, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Sanoisin kuitenkin, ...jollei mies nimeä

Ajantappaja