Leimasimia ja yksi machete

Täytän tänä vuonna pyöreitä vuosia. Tarkemmin sanottuna kolmekymmentä. Asiasta on löytynyt yllättävän monta puolta. Lapset sanovat aikuiseksi, vanhemmat ystävät nuoreksi ja ystävät kiusoittelevat lähestyvästä keski-iästä. Itse olen lähestynyt asiaa enemmänkin siten, että tulen tapaamaan monia hyviä ystäviä juhlissani. Oikeastaan en olisi jäänyt miettimään koko asiaa sen kummemmin, jos juhlia ei olisi tulossa.

Jäin kuitenkin miettimään näitä leimoja, mitä meihin lyödään milloin milläkin verukkeella. Ikä on helppo peruste tehdä toisesta ihmisestä tarpeen mukaan joko naiivi tai ajastaan jäänyt. Näin toimitaan tietenkin ristiriitatilanteissa. Ikä on huono mittari elämänkokemukselle, josta usein on pohjimmiltaan kyse. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin aspergerista ja sen mahdollisesta yhteydestä kouluampumisiin. Onneksi tämä leima poistettiin nopeasti.

Miksi sitten tarvitsemme niin monenlaisia leimasimia? Jos jokainen leima jäisi tarralapun lailla kiinni vaatteisiimme, miltä takkimme näyttäisi viikon lopulla? (Tämä on muuten variaatio yhden Ajantappajien taiteilijan suunnittelemasta performanssista.) Ainahan voi suojautua sillä, ettei vaan välitä, mutta sillä ei saada vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Väitän että pohjimmiltaan tieteellinen kategorisointi on johdattanut asioiden käsittelyämme tähän suuntaan. Empiirisesti voidaan todistaa, että kun suuri osa kolmekymppisistä toimii tietyllä tavalla, on oma toimintanikin samaan tapaan kyseenalaistettavissa. Ja onhan se tietenkin. Kuitenkaan en usko, että kovin moni meistä tuntee kaikkia kolmekymppisiä sen paremmin kuin asperger-nuoria.

Tahdon kuitenkin mennä perimmäiseen kysymykseen tässä pohdiskelussa. Erilaiset leimat antavat sanoille vahvat kalskahdukset. Tarkoitamme usein sanoillamme jotain muuta, kun miten toiset niitä tulkitsevat. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi aiemmin mainitsemani sanat nuori tai aikuinen ovat saaneet monen meidän mielessämme jonkun assosiaation. Jos se on nuoren kohdalla se teinikarkoitin, on hankala kohdata tuo nuori sanana tai henkilönä, ilman tuota assosiaatiota. Tämä tekee todellisen kohtaamisen hankalaksi.
Perimmäiseen kysymykseen päästäksemme tarvitsemme macheten, jolla voi raivata tiensä leimaviidakon läpi. Pitkän ja hikisen työn kautta voidaan päästä siihen pisteeseen, joka on kaikkein luontevin ja luonnollisin. Kun sanat tarkoittavat sitä miksi ne on luotu ja asiat näyttävät siltä, mitä ne ovat. Sitten on kohtaamisen aika.

Olen nyt 29-vuotias, enkä täytä moniakaan oman sukupuoleni empiirisesti todistettuja piirteitä tai kriteereitä. Tarkemmin sanottuna olen ajokortiton mies, kasvissyöjä joka on töissä kuttuurialalla, osaan lypsää, soittaa kitaraa sekä pidän tummasta oluesta. Ennen kuin lyöt leimasi minuun, kohtaa, katso silmiin, kuuntele, maista tummaa olutta kanssani ja ole hetki läsnä.

Nyt heti

Taiteellisista prosesseista olen oppinut että asioille tulee antaa paljon aikaa. Tästä hyvä esimerkki on  näyttelynripustus. Helposti ajatellaan että sehän on hetkessä ohi, kunhan vaan laitetaan työt seinälle. Mutta ripustuksessa on otettava monet asiat huomioon: näyttelypaikka, sen valo ja ripustusmenetelmä, töiden järjestys ja ryhmänäyttelyssä myös toisten taiteilijoiden ripustuspaikat. Teosten kuljetus ja pakkaaminen näyttelypaikallekin on homma sinänsä, hinnoittelusta puhumattakaan. Ja siinä että työt on saatu näyttelyvalmiuteen ja paikka varattua ja maksettua, on sekin usein kovan työn takana.

Soitin puhelinoperaattorini asiakaspalveluun vaihtaakseni liittymää. Sieltä kysyttiin, että jaksanko odottaa, sillä asiakaspalvelussa on ruuhkaa. Odotin ja sain asiani kerralla hoidettua. Ollessani Lontoossa metrot lähtivät 3 minuutin välein. Ja ihmiset juoksivat niihin, ettei tarvitsisi odottaa. Dakarin matkallamme veimme naapurin rouvan pientä vauvaa rokotusasemalle. Sairaanhoitajan vastaanottoa odotettiin monta tuntia. Ajantajuni katosi katsellessani kauniita afrikkalaisia äitejä ja suloisia lapsia. Myös sairaalan henkilökunnalla oli aikaa vaihtaa kuulumisia ulkomaalaisen kanssa. Miksi odottaminen on meistä niin kauheaa?

Mielestäni on hienoa että ihmiset voivat nykyään vaihtaa alaa ja monella on useampikin ammatti tai koulutus. Toisaalta se antaa meille myös mahdollisuuden olla hektisiä. Olen kuullut monen sanovan muutaman päivän kokemuksella esimerkiksi uudesta työstä että ei se ollut mun juttu. Minua huomattavasti vanhempi ihminen sanoi kerran  ettei välttämättä edes muutaman vuoden  perusteella  voi vielä sanoa onko joku asia sinun juttusi. Vaikka kolmekin vuotta voi olla nuorelle ihmiselle pitkä ajanjakso. Toki jos huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla on rohkeutta myös vaihtaa alaa. Mutta ensin asioille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja antaa aikaa itselleen päästä asioihin kiinni. 

Kun ripustus on valmis ja avajaiset käynnissä, yleisö näkee vain taidokkaasti tehdyn kuvan.