Taiteellisista prosesseista olen oppinut että asioille tulee antaa paljon aikaa. Tästä hyvä esimerkki on näyttelynripustus. Helposti ajatellaan että sehän on hetkessä ohi, kunhan vaan laitetaan työt seinälle. Mutta ripustuksessa on otettava monet asiat huomioon: näyttelypaikka, sen valo ja ripustusmenetelmä, töiden järjestys ja ryhmänäyttelyssä myös toisten taiteilijoiden ripustuspaikat. Teosten kuljetus ja pakkaaminen näyttelypaikallekin on homma sinänsä, hinnoittelusta puhumattakaan. Ja siinä että työt on saatu näyttelyvalmiuteen ja paikka varattua ja maksettua, on sekin usein kovan työn takana.
Soitin puhelinoperaattorini asiakaspalveluun vaihtaakseni liittymää. Sieltä kysyttiin, että jaksanko odottaa, sillä asiakaspalvelussa on ruuhkaa. Odotin ja sain asiani kerralla hoidettua. Ollessani Lontoossa metrot lähtivät 3 minuutin välein. Ja ihmiset juoksivat niihin, ettei tarvitsisi odottaa. Dakarin matkallamme veimme naapurin rouvan pientä vauvaa rokotusasemalle. Sairaanhoitajan vastaanottoa odotettiin monta tuntia. Ajantajuni katosi katsellessani kauniita afrikkalaisia äitejä ja suloisia lapsia. Myös sairaalan henkilökunnalla oli aikaa vaihtaa kuulumisia ulkomaalaisen kanssa. Miksi odottaminen on meistä niin kauheaa?
Mielestäni on hienoa että ihmiset voivat nykyään vaihtaa alaa ja monella on useampikin ammatti tai koulutus. Toisaalta se antaa meille myös mahdollisuuden olla hektisiä. Olen kuullut monen sanovan muutaman päivän kokemuksella esimerkiksi uudesta työstä että ei se ollut mun juttu. Minua huomattavasti vanhempi ihminen sanoi kerran ettei välttämättä edes muutaman vuoden perusteella voi vielä sanoa onko joku asia sinun juttusi. Vaikka kolmekin vuotta voi olla nuorelle ihmiselle pitkä ajanjakso. Toki jos huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla on rohkeutta myös vaihtaa alaa. Mutta ensin asioille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja antaa aikaa itselleen päästä asioihin kiinni.
Kun ripustus on valmis ja avajaiset käynnissä, yleisö näkee vain taidokkaasti tehdyn kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti