Näin
väittää sananlasku. Ajantappajat taiteilijatyöryhmä voisi
ensikuulemalta luoda mielikuvan taiteilijoista, jotka kera viinin ja
eväskorin maalailevat romanttisessa auringonpaisteessa. Hitaasti,
mutta varmasti. Malleina toimivien kellohameet laskostuen kauniisti
nurmikolle tahraantumatta. Tai hiukan rumempi ajatus. Taiteilija
ilman tuota maisemaa, pelkkä viini ja hissuttelu. Tai suomalaisen
työmoraalin vastaisesti taiteilija, joka ei vaan tee kunnon työtä.
Pahalta kuulostaa.
Nimet
herättävät vahvoja mielikuvia. Ajantappaminen on kuitenkin
arkikielessämme usein laiskotteluun liitetty termi. Tämän vuoden
sitä käyttäneenä huomaa jo tottuneensa siihen uuteen
merkitykseen, mikä sanaparilla nykyisin minulle on. Huomaan
nauravani tahattomille vitseille ajantappamisen suhteen.
Tällaisen
tilanteen koittaessa lähdin pohtimaan, että mitä tuo termi
laajasti käsitettynä nykyisin merkitsee minulle. Rentoutumisen ja
työnteon vuorottelu ovat perintöä teollistumisesta. Teollisuus
mahdollisti meille nykyäänkin niin kalliina pidetyn vapaa-ajan.
Varattu-aika on jollekin muulle myytyä aikaa ja vapaa-aika on sitten
sitä omaa. En ole kokenut tarvitsevani erikseen monia eri aikoja.
Mitä
se vapaa-aika nyt sitten oikein tarkoittaa? Jos aletaan puhua
Ajantappajista laiskottelijoina niin on syytä pohtia mitä muuta
vapaa-aika voisi olla. Vapaus. Kovin on patrioottisen kuuloinen
termi. Vapaus työstä? Vastuusta? Velvollisuudesta? Veljeydestä?
Stressistä? Ajasta? No ei sentään. Vapaa-aikahan loppuu joskus.
Onko meillä vain osittainen vapaus päättää omasta elämästämme?
Eipä tuosta termistä kovin paljon työryhmän nimeä kummempaa voi
sanoa. Pidän itseasiassa Ajantappajia hiukan kiinnostavampana ja
tyylikkäämpänä kuin vapaa-aikaa.
Jos
Ajantappaja ja Vapaa-aika painisivat, kuvittelisin omahyväisesti
Vapaa-ajan saavan pahasti köniinsä. Ihan jo siitä syystä, että
Ajantappaja on painanut kovastikin duunia saadakseen äänensä
kuuluviin ja taiteensa esille. Vapaa-aika on puolestaan kuluttanut
farkkujen polvien sijaan kovasti takataskuja sekä sohvatyynyjä.
Mielessäni voin kuulla sen mahtipontisen elokuvamusiikin joka
raikuu, kun hidastetussa filminpätkässä Vapaa-aika tömähtää
huulet lepattaen tantereeseen ja Ajantappaja nostaa kätensä
voitonmerkiksi ilmaan. Oltiin vielä reiluja, kun siirryttiin
vastaavaan persoonamäärään terminologiassa.
Pata
kattilaa soimaa voisi joku sanoa. Tai, että se koira älähtää,
johon kalikka kalahtaa. Sanoisin kuitenkin, ...jollei mies
nimeä.
Ajantappaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti