Joulurauhaa

On vaikea samaistua ystävien facebook päivityksiin, sähköposteihin tai muihin viesteihin. Istuessani tietokone sylissä Senegalin hiljenevässä illassa auringon jo laskettua odottamassa joulua, tajuan etten ole lähettänyt yhtään joulukorttia tai ostaneeni lahjoja. Jouluruokiakaan en juuri ole miettinyt. Tänään iltapala koostui herkullisesta ja tuoreesta ananaksesta. Päivän päätteeksi paita on kostunut hiestä, koska päivä oli jälleen hiukan lämpimämpi. Välillä on 6000 kilometrin lisäksi myös noin 50 lämpöastetta.

En kuitenkaan koe jääneeni paitsi mistään, vaan pikemminkin saaneeni hyvin erilaisen rauhan kokemuksen. Päivällisen nautimme paikallisen ystävämme kotona, jonka jälkeen siirryimme hyvin viihtyisään afrikkalaiseen pubiin hetkeksi. Hetki oli venynyt lopulta puolesta päivästä auringonlaskuun. Lahjat olivat edelleen ostamatta, kortit lähettämättä sekä joulukiire kokematta. 

Vuosi sitten olin säveltänyt kappaleen Joulurauhaa, jossa pohdin joulun perimmäistä sanomaa rehellisesti sanoen aika sarkastisesti. Jotta pääsisin blogissani edes hiukan kiinni suomalaisten hengenheimolaisten kanssa samalle käsitystasolle, kuuntelin kappaleen kolmeen kertaan. Ihan vain että voisin tavoittaa jotain siitä mitä itse olen kokenut säveltäessani kyseistä teosta. Kappaleen alussa ja lopussa on ensin kolmi- ja sitten viisiääninen fraasi "rauhaa", joka ehkä kuvasti jollain tavoin sitä samaa mitä olen kokenut lapsena, nuorena, aikuisena ja nyt täällä, tässä ja nyt. Jos olisin ymmärtänyt paremmin, olisin ottanut kappaleen sellaiseen muotoon, että voisin liittää sen tähän blogiin, mutta ehkä sen aika on sitten Ajantappajien vuoden 2013 joulublogissa.

Rauha ja sen toivottaminen oli ensimmäisiä asioita mitä opin saapuessani Dakarin auringon alle. Jamm rek, vastataan wolofiksi, kun kysytään katukielellä kuulumisia. "Rauhaa vain" on suora käännös. Itse olen aiemmin toivottanut vuoden kahtenatoista kuukautena samaa kanssakulkijoille noin reiluna kymmenenä päivänä. Täällä samaa olen opiskellut toivottamaan päivittäin, useaan kertaan.

On mielenkiintoista tajuta miten monella eri tavalla rauha näkyy meissä ihmisissä. Kävellessä kadulla, levollisuutena sosiaalisissa tilanteissa ja nyt minulla kalenterivapautena. Kävely oli yksi asia mihin en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kiireisen askelluksen sijaan huomasin omaksuvani rennon käynnin ja omaavani kyvyn pysähtyä tervehtimään niin tuttuja kuin tuntemattomia ihmisiä kaduilla. Jotain jota ei voinut kuvitellakaan jos bussi lähtee 3 minuutin kuluttua tai palaveri tulee olla valmisteltu tunnin päästä.

Tärkeimpiä asioita mitä olen oppinut tästä kaikesta on se, että minullakin saa olla aikaa toiselle ihmiselle. Oman arvomaailmani sekä käsityskykyni mukaan ihmiset, minä mukaanlukeutuen, ihan itse pyöritämme oman yhteiskuntamme. Tällöin prioriteettina tulisi olla ihminen. Toivonkin saavani itselleni joululahjaksi  sisäiseen ääneen uuden kappaleen, jonka luvalla voisin pysähtyä siihen hetkeen kun toinen ihminen tulee kohtaamaan minut. Tavallaan olen hukannut jo liian monta kohtaamista ja hetkeä, jotka olisin voinut elää rauhassa kohdaten vastaantulijan.

Jokaisella valinnalla on kuitenkin hintansa. Pohtiessani asiaa huomaan vaakakuppiin asettuvan arvomaailman asiat sekä asiat joita ainakin kuvittelen minulta odotettavan. Ehkä olen seuraavan kerran tavoistani pahasti poiketen myöhästyessäni jonkun mielestä paha ihminen, mutta todennäköisesti olen kohdannut ainakin yhden ihmisen tuona päivänä.

Toivotan joulurauhaa jokaiselle Ajantappajien blogin lukijalle tasapuolisesti ja toivon rauhan jatkuvan koko vuoden 2013 ajan. Vähintäänkin.

Aina on aikaa

Olemme olleet Taf Taf- residenssissä Senegalissa nyt yli kuukauden. Voisi sanoa että aika on mennyt kuin siivillä sillä nähtävää ja koettavaa on ollut paljon. Ajantappajien näkökulmasta kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita joita olemme täällä oppineet on että aina on aikaa. 

Hyvä esimerkki tästä on kun menimme markkinoille paikallisen ystävämme kanssa, jossa hän halusi esitellä meidät omille ystävilleen. Yksi heistä oli ompelija joka keskeytti työnsä vaihtaakseen kuulumiset meidän kanssa. Kaikessa rauhassa. Kertaakaan en ole tässä maassa kuullut, että nyt on huono hetki, nyt on kiire. Hedelmienmyyjät torilla pysähtyvät juttelemaan ja toivottavat tervetulleiksi Dakariin. Kangasmarkkinoilla on aikaa pysähtyä ihastelemaan värejä.

Usein täällä ihmiset tulevat kysymään, että mitäs tehdään tänään. Asioihin heittäydytään mukaan useimmiten samantien. Pitkät soitto- ja laulutuokiot ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ovat täällä normaalia arkipäivää ja paikalliset lähtevät mielellään näyttämään paikkoja. Markkinoilta löytyy mitä tahansa kysymällä. Santhiaban lapset ottavat paljon kontaktia ja tulevat mielellään leikkimään. Myös me olemme oppineet antaamaan aikaa heille heittäytyen mukaan esimerkiksi tanssimaan tai piirtämään. 

Paikallinen elämänmeno on rentoa ja hidasta. Eikä kuitenkaan mitään laiskottelua. Ihmiset hoitavat työnsä, lapsensa ja kotityönsä, kaikki tärkeä tulee joka päivä tehtyä. "Kun olet läsnä siinä mitä teet, teet vähemmän, mutta saat enemmän aikaan. Levollisuus on tehokkuuden syntypaikka." Näin sanoo psykologi ja kirjailija Tommy Hellsten sivustollaan Ihminen Tavattavissa. Sen olemme saaneet täällä kokea. On ollut aikaa luovalle työlle. Aikaa uudelle kulttuurille. 

Olemme nauttineet ajastamme täällä ja meillä ei ole juurikaan ollut vaikeuksia sopeutua. Päinvastoin. Vailla stressiä on työnjälki parempaa niin taiteessa kuin muissakin asioissa. Tämä on jotakin jonka haluaisin antaa joululahjaksi kaikille. Jamm rek, eli rauhaa vain. 

Pyhitä lepopäivä. Ainakin yritin.

Sunnuntai saapui taas koputtlemaan olkapäälle, enkä ollut valmistellut tämän viikkoista blogitekstiä ollenkaan. Tästä hyvästä soimasin itseäni huonosta ajankäytöstä ja kieltämättä stressaannuin ajatuksesta että lepopäivänä joudun työskentelemään. Kun vihdoin ja viimein sain itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin työhön, muistin ettei minulla ole mitään syytä ottaa paineita tästä tehtävästä. Sehän olisi tehokkaasti tappanut Ajantappajien tarkoituksen. Näistä lähtökohdista johtuen haluan kertoa omasta sunnuntaistani.

Jo lapsena opin käskyn: pyhitä lepopäivä. Itselleni tämä tarkoittaa lupaa olla tekemättä mitään hyödyllistä. Koko keho saa levätä ja aivot latautuvat tulevaa työviikkoa varten. En pode lainkaan huonoa omaatuntoa joka sunnuntaisesta laiskottelusta, vaan unohdan mielelläni kaikki tekemättömät kotiaskaareet. Ne ehtii kyllä myöhemminkin. Ei minunkaan tarvitse aina olla se nykypäivän arvostettu ylisuorittaja, tehopakkaus joka stressaantuu jo pelkästään kuullessaan sanan työ. Tänään ei vaan jaksa kiinnostaa. Olen liian laiskalla tuulella välittääkseni nykymaailman vaatimuksista.

Kummasti ne verenpaineet vaan lähtivät itsellänikin nousuun kun olin kirjoittamassa sähköpostia. Ilmeisesti kyseinen palveluntarjoaja vaatiin nopeaa ja tehokasta toimintaa kun kehtasi kirjautua ulos ilman lupaani ja vielä kun olin kirjoittamassa tekstikenttään. Lause jäi komeasti kesken ja järkytyksestä toivuttuani ilmoille pääsi sellainen liuta ärräpäitä että siinä olisi pienemmät pelästyneet. Se teksti meni sitten siinä. Tietotekniikka 1, Salla 0.

Vedin hetken henkeä ja kasasin itseni. Päätin siirtyä oloneuvokseksi sohvan nurkkaan ja aloittaa alusta. Sain täydet sympatiat osakseni kumppaniltani, joka vähin ääni hipsi kaupoille ostamaan lohdutukseksi joitakin herkkuja. Samainen herra tuolta sohvannurkasta heitti aiemmin ilmoille mietelauseen, joka upposi aiheeseen kuin kaukosäädin käteen:

"Joskus käytän aikaa pelkästään erilaisten asioiden ajattelemiseen. Ajattelemisen kautta syntyy oivallus ja oivalluksesta ajatus siitä että ajatteleminen ei olekaan hukkaan heitettyä aikaa."

Tiedähäntä, puhuiko mies samasta asiasta minkä itse koin kirjoittaessani. Huomasin käyttäneeni puolisen tuntia kahden lauseen kirjoittamiseen. Kai se ajatusten harhailu edesauttoi kirjoitus prosessia, mutta kieltämättä aika näppärästi kadotettua aikaa. Muistaisinpa vielä itse mitä päässäni silloin pyöri.

Taidanpa jäädä tähän sohvalle viettämään mukavaa koti-iltaa ja toivotan teille kaikille oikein miellyttävää tulevaa viikkoa.

Salla-Mari Lukkarinen

PAINAJAINEN VALVEILLA

Tapan aikaani sohvalla rennossa vaaka-asennossa. Päätäni koristavat kuulokkeet kantavat korviini William Basinskin aaltoina vyöryvää ambient-musiikkia (The Disintegration Loops).

Nukahdan ja näen unen:

Päälläni on jonkinlainen avaruuspukua muistuttuva hopeanhohtoinen puku, päässäni antenneja ja monenlaisia mittareita sisältävä peilipintainen kypärä. Olen valmiina minulle annettuun vaativaan tehtävään. Globaali riistonvastarintaliike on vihdoin saanut valmiiksi pitkään suunnitellun aikakoneen, jonka parissa maailman etevim- mät toisinajattelevat tiedemiehet ovat uurastaneet vuosikausia. Tehtävänäni on matkustaa tuolla koneella  menneisyyteen ajan rattaille, tarkkaan laskettuun hetkeen. Hetkeen, jolloin evoluutiossa meni jotakin pahasti pieleen ja ihminen otti kehityksen kulun omiin käsiinsä, alkoi riistämään lajitovereitaan, eläinkuntaa sekä luontoa kehityksen ja kapitalismin nimissä. Aikamatkani tarkoitus oli nyrjäyttää tuo pahasti raiteiltaan mennyt kehitys takaisin oikeille urilleen. Astun koneeseen kiinnitän turvavyön ja painan kojetaulun vihreää nappulaa, jonka yläpuolella lukee kuvaavasti GO. Rätinän ja paukkeen saattelemana saavun valtavan kokoisille rattaille,  jotka ovat sopivasti evoluution raiteiden risteyskohdassa. Ajoitus on siis oikea. Risteyksestä lähtevissä raiteissa on tekstejä, joissa mainitaan kehityksen eri suuntia. Löydän vihdoin raiteen, jossa lukee: Tasa-arvoinen kehitys. Ryhdyn kampeamaan rattaita mukanani olevalla rautakangella ja pian valtava ratas loksahtaa haluamalleni uralle. Onnittelen itseäni hyvin suoritetusta työstä, palaan aikakoneelle ja painan punaista nappulaa

BACK. Olen hetkessä takaisin nykyajassa, astun ulos koneesta ja kuulen monista suunnista tulevia erilaisia ääniä. Äänet lähtevät maailmassa tapahtuvista muutoksista, jotka rattaan kääntäminen sai aikaan. Voin kuulla, kuinka Kalkutassa katulasten vaatteet saavat uuden kuosin ja langanlaihat vartalot pyöristyvät. Voin kuulla, kuinka Lamborghinit maailman autotalleissa muuttuvat polkupyöriksi ja Nalle Wahlroosin kartano kutistuu pikku mökiksi. Kuulen suhinan, kun rahanvallan mammona jakautuu tasaisesti pitkin maailman eri kolkkia.

Herään maailmaa parantavasta unestani sosiaalidarwinistiseen todellisuuteen, haen postilaatikosta päivän lehden ja valkoisiin kirjekuoriin verhottuja papereita. Lehdessä uutisoidaan Talvivaaran myrkkypäästöistä, tämän päivän esimerkistä millaista tuhoa lyhytnäköinen ahneus ja välinpitämättömyys saavat aikaan. Kirjekuorien sisältämissä papereissa näytetään erinäisin numerosarjoin kuinka eri tahot hamuavat kiihtyvällä tahdilla enemmän ja enemmän maksua perustarpeistamme. Hetken haaveilen elosta ajassa, jolloin siannahka paukkui ikkunoissa ja täit kilpailivat tilasta päänahassa, päreen luodessa loistetta torppaan. Ajassa tosin taitaa olla tarjolla vain tämä hetki.  

Terveiset kellojen maasta

Dakarin kaduilla ihmiset tarjoavat kelloja, aitoja Rolexeja he sanovat. Massiivisia aikarautoja kymmenittäin halpaan hintaan tietenkin. Tulee mieleen, että yhtä aitoja ovat tuotteet kuin niiden käyttötarkoituskin. Jos illallinen sovitaan kuudeksi, ei kannata hätääntyä, jos seitsemään mennessä ketään ei näy. Ruoka syödään kun on sen aika. Tai torstai voi ihan hyvin olla lauantai, jos silloin vain on parempi hetki.

Hetket juoksee aivan eri tavoin afrikkalaisittain. Samalla kun katukauppiaat tarjoavat tuotteita, joista kieltäydytään, tervehditään vastaantulijoita. Toisten kanssa saatetaan jäädä juttelemaan hetkeksi, toisten kanssa pidemmäksikin aikaa. "Firland? Where's that?" on useamman kerran johdattanut keskusteluun. En tiedä miksi siihen se r-kirjain tulee, mutta se siihen useimmiten laitetaan. Senegalilaiset tietävät kuitenkin rakkaan naapurimme Ruotsin. Pelasivathan he 2002  World cupissa vastakkain. Jalkapallon kautta Suomikin saadaan asetettua maailmankartalle. Tämäkin tiedonjyvä on selvinnyt katukeskusteluista.

Vuorokausi rytmittyy kotimaassamme hyvin eri tavoin kuin Senegalissa. Huomisesta kukaan ei tiedä. Nyt ollaan tässä ja tehdään mitä tehdään. Eilisestä saadaan hyvät muistot, joista voidaan keskustella juoden atayaa. Päivän kuumin hetki rytmittää tekemisen. Siestan aikaan kadut hiljenevät ja ihmiset kerääntyvät varjoihin sekä koteihinsa. Illalla pimeys on läpitunkematon. Päivä- ja iltaunet löytävät helposti paikkansa. Naurahtaen naapurimme paljastaa käyvänsä juoksemassa rannalla klo 5 aamulla, ennen kuin on kuuma.

Taiteen tekeminen on helppoa tässä ympäristössä. Inspiraatiolle on aina oma aikansa. Luovuus vaatii oman aikansa kypsyäkseen. Lämmöllä haudutettuja teoksia voimme ainakin luvata tuleviin näyttelyihin!

Kiireen suhteellisuus

Kun työt painaa päälle, kun lapset sairastaa, kun mieltä painaa, tai kun univelka rokottaa, on ajalla tapumusta kulkea aivan omaa tahtiaan. Jokaisen elämässä tuntuu näinä aikoina olevan enemmän ja vähemmän näitä hetkiä. Ajanjaksoja jotka syövät aikaa ja energiaa kuin katumaasturi joka hörppii planeettamme mehut. Tälläiseen ajanjaksoon on helppo hukkua, kadota ja unohtaa se Ajantappajille tyypillinen kiireen pysäyttäminen, peiliin katsominen ja hetkistä nauttiminen.

Useammin kuin kerran olen unohtautunut pitkiksi ajoiksi tuohon tilaan, kuitenkin Ajantappajat, meditaatio, jooga, avantouinti ja muut selkeästi keskittymiseen ja hetkessä olemiseen keskittyvät "ajantappajat" ovat avanneet silmiä. Auttaneet löytämään tapoja katkaista kiireen tunteen, opettaneet löytämään oman elämän tahdin. Kysymys ei ole tekemisen vähentämisestä, eikä vapaa-ajan lisääntymisestä. Kysymys on kiireen ja kaiken imevien energiaimureiden vallan poistamisesta omasta elämästä. Löytää onnellisuutensa ja tilansa ajassa ja paikassa, läsnäollen hetkissä.

Kun lapsi sairastaa ja aikataulut paukkuu, ei stressitasojen kasvu ainakaan nopeuta paranemista, helpota kiirettä tai anna kokemusta hyvästä vanhemmuudesta. Lapsen kanssa kaakaon keittäminen, kevyt kävely puistossa nauttien valoista ja väreistä, yhdessä kirjojen lukeminen ja yhdessä olo. Nuo taas vievät hetkeksi ne muut asiat pois mielestä, vähentää stressiä, helpottaa pienen potilaan sairastamista ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Ne työt jotka jää tekemättä jäisivät tekemättä pienen itkijän vieressä muutoinkin, joten ennemmin etsii ne asiat joista voi saada pieniä onnistumisen tunteita.

Kun työt painaa päälle ja aikataulut paukkuu, helpottaako painostava ja maahan rutistava kiire ja stressi työn valmistumisesta? Kun väsyttää niin, että huomaa tuijottaneensa valkoista hohtavaa ruutua jo monta tovia saamatta mitään tehokasta työtä aikaan, auttaako ylityötunnit? Löytyisikö ratkaisu päiväunista, kevyestä kävelystä raikkaassa ilmassa, nautinnollisesta kiireettömästä teekupillisesta ystävän kanssa tai ehkä avannossa käynnistä? Löytyisikö energiaa palata työpöydän ääreen ja nähdä työnsä uudesta näkökulmasta, ikään kuin se olisi ratkaissut itse itsensä. Aivomme eivät tunnu toimivan kovinkaan hyvin liiallisen stressin alla, mutta kun niille antaa hetken tauon, ovat tehtävät ikäänkuin suorittaneet lähes itse itsensä. Tietenkään jokaisella työpaikalla ei nämä ideat toimi, mutta eiköhän jokaisessa työpaikassa ole löydettävissä ne omat henkireiät. Omat tavat saada kiireen tuntu katkaistua. Ja tehtävät suoritettua. Eikä ainoastaan suoritettua, vaan oltua läsnä hetkessä, löytää todellinen itsensä jokaisesta hengenvedostaan ja saada työnsä ulos sen suorittamisesta nauttien. Saaden niitä onnistumisen tunteita, jotka monesti unohtuvat kiireen, juoksemisen ja hoppuilun alle. Saako työn orja nautintoa tekemisestään? Vai pitäisikö asettua työnsä mestariksi, nauttia niistä hetkistä joina saa toteuttaa itseään.

Lähes kaikkiin jokapäiväisiin kiireen ongelmiin on tuntunut löytyvän keinoja, toki tämä on oppimisprosessi joka on kaukana täydellisyydestä. Mutta jo nyt alkaa nähdä selvästi paitsi Ajantappajien ideologian ja toiminnan huutavan pulan ympärillään, myös itsessään sen muutoksen joka löytyy hetken syleilemisestä ja siinä elämisestä.

Alle olen sijoittanut linkin inspiroivaan videoon onnellisuudesta ja hetkessä elämisestä. Toivottavasti myös te jotka jatkuvasti tunnette kiireen puristuksen inspiroidutte katsomaan hetkeä uudelleen, tuoreella tavalla. Ja ehkä, ehkä, löydätte itsenne katselemasta maailmaa vähemmän kiireellisten lasien läpi.
Matt Killingsworth: Stay in the moment

Ajan siirtoa

Kelloja siirretään. Taas saadaan yksi tunti takaisin. Kohta se menetetään. Kuka meille jakelee näitä tunteja ottaa niitä pois?

Yksi pieni kapistus pistää sekaisin ihmisten elämän ja määrittää jokaista elämän osa-aluettamme. Jos joku ei noudata kellojensiirtoa, hän ei ole enää normaaleissa elämän kuvioissa kiinni. Jokaisen on siirrettävä kelloa. Olemme kuin vankeja kellotaulun sisällä, koputtelemme lasia vasten, kuuleeko kukaan.

Uskon että jokaiselle ihmiselle on olemassa aivan oma elämän aikataulu, joka tapahtuu luonnollisesti. Asiat tapahtuvat kun on tarpeeksi avoin ottamaan vastaan. Usein kuulee puhuttavan että liian nuorena on tuokin mennyt naimisiin tai tuonikäisellä pitäisi olla jo vakituinen työpaikka. Kyllä on pariskunnan ikäero paha. Aika tapahtuu erilailla kaikille. Mielestäni se riippuu täysin ihmisestä. Jos kaikelle odottaa oikeaa aikaa, sitä ei ehkä tulekaan. Onko olemassa vääriä aikoja? Vai teemmekö itse oikean ajan, kuten kellojensiirrossa. Voimmeko murtautua ulos kellotaulusta ja elää tätä aikaa joka meillä on, vailla suorituksia ja pakollisia aikaansaannoksia.

Länsiafrikkalainen sananlasku sanoo että valkoisella miehellä on aina kello mutta ei koskaan aikaa. Lähdemmekin kahdeksi kuukaudeksi afrikkalaisen ajan pariin. Ja juuri oikeana aikana kun täällä on pimeää ja pakkasta.