Kahden päivän vaje

Tänään se alkoi. Tukijoukkojen avustamana osa työryhmästä saapui Mäntyharjulle valmistelemaan, suunnittelemaan ripustuksen yksityiskohtia sekä laittamaan valmiita kokonaisuuksia esille. Huomattavaa oli, että yhteisötaideteoksen kelloja oli kertynyt puolikkaalle työryhmälle noin 250 kappaletta. Kiitokset kaikille lahjoittajille tässä välissä. Ja kun nyt kerran kiittelemään alettiin, niin välitetään ne myös tukijoukoille!

Noin kahdeksan kuukauden urakka alkaa olla hiljalleen siinä pisteessä, mitä visioitiin useammankin kahvikupin äärellä. Tänään siirryttiin kivennäisveden pariin. Sitä tarvitaan päivän kokemuksien perusteella reilusti, ennen kuin perjantaina voidaan avata näyttely vihdoin yleisölle!

Antti Kuusi

Sitku, mutku, eiku...

Stephen King kirjoitti aikanaan langolieereistä. Ajan valtiaat käsitteli sitä, mitä maailmalle tapahtuu, kun nykyhetki kulkee sen ohi. Maut katoavat, värit haalistuvat, hajut häviävät, olut väljähtyy ja bensa menettää tehonsa. Kirjailijan mielikuvituksessa 1980-90-luvun taitteen hittilelu Kooshin tyyppiset hampaita täynnä olevat pyöreät olennot syövät menneisyyden. Kingin tarinat ovat monesti täynnä kummallisuuksia ja outoja tapahtumia, kuten tämäkin. Lukiessani tarinaa teini-ikäisenä muistan vaikuttuneeni, en kirjasta, vaan siitä mitä oivalsin.

Menneet ovat menneitä ja niitä ei voi muuttaa.

Erkki A. Kauhanen kirjoitti vuonna 2005 Tiede -lehdessä otsikolla Kiire - pahin vitsaus sitten mustan surman? Mieleen jääneessä artikkelissa kuvattiin sitä, kuinka tavoiteltua kiireen tunne on. Ihminen on sosiaalisesti hyväksytty ja arvostettu kun on kiireinen. Samalla stressin ja kiireen aiheuttamat vakavat sivuvaikutukset jäävät edelleen 7 vuotta myöhemmin yhteiskunnallisesti huomiotta.

Mikä on kiireen hyötysuhde?

Vuonna 2004 Elissa Epel työtovereineen Kalifornian yliopistosta San Franciscosta tutkivat stressin vaikutusta eliniänodotteeseen. Tutkimuskohteina oli kaksi ryhmää äitejä, joista toisessa ryhmässä heillä oli kroonisesti sairaita lapsia ja toisessa terveitä. Valkosolujen kromosomien telomeerien pituudet mitattiin molemmilta. Telomeeri on kromosomin pään suojaosa, joka vanhenemisen myötä lyhenee, ja tätä lyhenemistä pidetään merkkinä elimistön rappeutumisesta.

Tutkimuksessa selvisi, että kroonisesti sairaiden lasten äitien telomeerit olivat sitä lyhyempiä, mitä kauemmin he olivat olleet omaishoitajina. Korkeimmat stressipisteet saaneiden telomeerit olivat jopa kuudesosan lyhyempiä, kuin vähiten stressaantuneiden äitien. Tutkijoiden mukaan tämä tarkoittaa jopa 9-17 vuoden menetystä odotettavissa olevasta eliniästä.

Samalla tietenkin tulee muistaa, että tutkitusti kiire ja stressi lyhentävät unta, aiheuttavat masennusta, heikentävät ruoansulatusta, lisäävät tulehduksia ja hidastavat paranemista. Näin muutamia oireita mainitakseni.

Sitku -elämä liittyy omalta osaltaan kiireeseen ja stressiin. Sitku -elämä koskettaa valitettavan usein elämän osa-alueista sellaisia kuin perhe, sosiaaliset suhteet, terveys ja oma itse. Helposti länsimaiseen minäkuvaan kuuluu vahvana arvona työn tekeminen ennen muita asioita. Osa asioista on hoidettava myöhemmin, kaikkea ei voi haukata kerralla. Sitten kun -alkuisia lauseita on vaarallista päästää suustaan, vaikka se onkin helppo tapa huijata itseään.

Kunhan syksyllä helpottaa, niin sitten on taas enemmän energiaa…

Oikeastaan aiempaan listaan stressin ja kiireen aiheuttamista oireista voisi lisätä sitku -elämän. Tärkeää olisi oivaltaa, että sitä hetkeä harvoin todellisuudessa koittaa. Vastapainona olisi hyvä muistaa ajatus Samuli Putron sanoittamana, että elämä tapahtuu sinun aikana.

Tämä on se hetki, johon voin vaikuttaa, jopa enemmän kuin huomiseen.


Antti Kuusi

Hetki

Pidän vastasyntynyttä lapsenlasta sylissäni. Elämän ihme. Täydelliset sormet. Isotädin kauniit kynnet. Tummat silmäripset.

Välähdyksenä mielessä käyvät vastasyntyneet vuosien takaa. Elämän voima pienessä ihmisessä, kun hän kurottautuu kohti äidin rintaa.

Aika katoaa. On vain tämä hetki.

Seison arkun ääressä. Katselen läheisiä, lapsenlapsia, jotka olen nähnyt pieninä poikina ja tyttöinä. Lapsia, joihin tutustuin, kun he olivat nuoria vanhempia. Heidän lapsensa nyt jo aikuisia.

Hetkeksi ajatukseni karkaavat menneeseen. Muistan hymyn. Kahvikupit keittiön pöydällä. Rauhallisen juttutuokion. Viimeisen kohtaamisen – ja saman hymyn.

Palaan tähän hetkeen. Tummiin pukeutuneet ihmiset viileässä kappelissa.

Elämän majesteettisuus syntymässä ja kuolemassa.

Surussa ei ole aikaa. Eikä ilossa. On vain tämä hetki.

Riitta Kuusi

Syönnillään

Otan aluksi lautaselle vain hauen pään ja sopivasti jäähtynyttä keiton lientä, semmoista missä kalan, mausteiden, sipulin, tillin ja voin tuoksu on löytänyt tasapainon. Pään luut ovat irrallaan, joten syötäksi kelpaava erottuu. Harmi että oikean käden peukalo on uuninlämmityksen kiireessä kärähtänyt, joten pöydässä menee aikaa, vaikka tunnen hauen anatomian. Onneksi aikaa on annettu tälle päivälle 24 tuntia ja huomiselle yhtä monta.

Poimin lusikankärjellä poskilihat. Ne ovat pulleat ja napakat kuin naapurin tytöt ja maultaan kuin evien juurten pienet lihakset. Kiduskansien pehmeät osat ovat hyytelömäiset samoin kuin rustoisen kielen ympärillä olevat kudokset. Ne kaikki saa parhaiten imaisemalla. Poimin leukaluut ja irrotan lusikan kärjellä koveralta sisäpinnalta niiden soukat lihat. Pään sisäosissa on monenmakuista hyytelöä. Imaisen vielä aivot rosoisesta kammiostaan. Näin tulen sinuiksi pinnanalaisen maailman kanssa ja saan haluttomankin luupään iskemään.

Liemen ryystäminen on pintaoppineelle kauhistus, syvemmin sivistyneelle nautiskelijalle juuri oikea toiminnan tapa. Tekniikka on sama kuin entisillä kahvinjuojamummoilla tai viininmaistajilla: nesteen mukana on vedettävä riittävästi ilmaa, jotta maut lehahtavat herkille limakalvoille. Vai riittääkö se, että saa kiireesti töpinää suoleen edes syöjän asiaa rekisteröimättä?

Pyrstöpala on helppo tumpelollekin, kylkipalat saa ruodottomina lusikkaansa, kun vetää ne kylkikaarten suuntaisesti vatsan keskikohdan suuntaan. Selkäpaloissa tarjoavat haasteensa kaksipäiset neularuodot, jotka malttamaton mössää lihaksen sekaan ja poimii yksitellen, terminologialla itseään rankaisten. Parempi olisi tehdä viilto ruotorivin syvyyteen sentin verran kylkiviivasta ja kaapata ohutneulat nippuna pois häiritsemästä.

Ettäkö sinne jää ruotoja silti, ainakin pätkiä? - Jää, jää, mutta oma kieli on aika ovela elin havaitsemaan ne viimeiset. Tekniikan oppii ja hiljainen makustelu ilostuttaa, jos asennetta riittää. Vai onko kiire päivän seitsemättä sudokua värkkäämään, tai tarkistamaan olisiko televisiossa sittenkin jotain? Ihan totta, elämässä on oltava prioriteetteja!

Jos minun pitäisi luopua loppuelämäksi joko hauen päästä tai lohifileestä, luopuisin lohifileestä. Lohen lihas on hyvää ja ravitsevaa mutta sittenkin samaa kassikalan massaa laidasta laitaan, hauen päässä on villien makujen kirjo. Lohifileen syö aivotonkin, hauen aivot se, jolle todellisuus on ensin tarjoutuvaa mutkikkaampi ja silti maltillisen lähestymisen arvoinen.

Veikko Happonen

Elämä on ajallista

Minä mitään ehdi kirjoittamaan, minulla mitään aikaa ole. Aikaa on aikaansaavilla, niille sitä on annettu isoon astiaan saavista kaatamalla. Minulle ei ole aikaa valutettu, ei kauhottu. Taidan olla aika niukilla, aikaanlusikoitu, tuttipullosta ruokittu. Siltä ainakin tuntuu, vähäosaiselta.

Mutta valehtelen, olen väärässä. Puhun palturia, hukkaan aikaanne turhilla puheilla, hyvinkin tiedätte sen. Aikaa ei tunne kukaan, kellon tuntee kaikki. Kaikille se näyttää samaa, sekunnit minuutit tunnit vuorokaudet kerrallaan. Kalenterista voi tarkistaa vuoden, ainakin jos on ehtinyt muistaa ostaa viimeisimmän uudistetun painoksen. Kiinassa kiinalaista, länsimaissa tätä samaa, mayojen kalenterissa päivät jo vähissä.

Mihinkähän olen aikani laittanut, pistänyt ja peitellyt piiloon, kuvitellut laittavani talteen? Olen kaiken varalta tallentanut hyvää aikaa varalle pahojen päivien tulla. No voi hyvänen aika, aikani kuluksiko vieläkin lurittelen, eikö muka ole mitään tekemistä? No kun on, aina on. Sehän tässä mättää, etten tiedä pitkästymisestä, en ole ikinä ehtinyt käyttää aikaani ikävystymiseen.


Kunpa osaisinkin elää! Vetelehtisin ja kuluttaisin aikaa, nauttisin ikävystymisen ylellisyydestä, olisin ajasta rikas ja kaikesta kyllästetty. Jos elämä olisikin vain minua varten, jos voisin uskoa ajanlaskun päättyvän ennen kuin olen tehnyt parhaani ja kaiken voitavan, ennen kuin maailma on valmis ja tarpeeksi hyvä ilon ja aikailun tulla.

Ei, ajantappamista minä en ymmärrä, en voi hyväksyä, eikä sitä tulla minulle suomaan. Hyvä niin. Onhan ajalla itsellään voimakas kuolleisuutta aiheuttava vaikutus. Minuutit tunnit vuorokaudet ja vuodet tappavat yhtä varmasti kuin kiire, hätäily ja turha ahdistus. Aika tappaa yhtä varmasti kuin elämä. Että samahan se lopulta on mihin tässä kuolee, kunhan ei kuole ajan kanssa, liian hitaasti ja huomaamatta.

Marja Huuhtanen

AIKAA TAPPAMASSA

Jo muinaiset foinikialaiset huomasivat, että siun ei pijä hättäilemän. Jos jotain elämä opettaa, niin hitaasti kävelemään. Meinaan, aika kuluu, aika kuluttaa. Mikä kiire tässä, valmiissa maailmassa. Aika on ihmisen luoma käsite tapahtumahetkien suhteista. Kyllä aikaa on ja haetaan Laukaasta lissää. Jotkut eivät tätä ymmärrä koskaan. Näyttää pelottavasti siltä, että kuulun heihin. Vaikka aikaa on, silti on kiire. Kuitenkin se kohta loppuu, aika. No, ei aika lopu, mutta eipä aikaakaan, kun aika jättää. Siksi kiire.

Ajan tappaminen on nuorten työtä. Niillä sitä -aikaa- on tolkuttomasti. Aikaa, mutta ei järkeä sen kuluttamiseen. Lapsilla vielä järkeä on, lapset leikkivät. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän aika tappamista tarvitsee ja sen vähemmän on järkeä sen järkevään kuluttamiseen. Leikkimiseen. Aika valuu käsistä tappamatta. Kymmenvuotiaan vuosi on 1/10 osa elämästä, neljäkymmentävuotiaan vuosi on vähemmän. Uskalla kuvitellakaan miltä tilanne tuntuu kolmenkymmenen vuoden päästä. Sinne pitäisi kuitenkin päästä,hitaasti kiiruhtaen. 

Jopa töissä aika kuluu kuin siivillä. Joskus menee koko päivä niin, etten mitään kerkiä tekemään. Mitä nyt jonkun palaverin, pari ajankäyttösuunnitelmaa ja pikkuisen pitemmän kahvitunnin. Kärsin jatkuvasta päänsisäisestä aikataulutuksesta. Se on jotain, jota ilman en osaa elää. Teen jatkuvasti minuutintarkkaa suunnitelmaa. Kun lähden töihin klo 9.23, kerkiän käydä tuolla ja mennä sieltä sinne ja koukata vielä tänne ja silti ehdin hyvissä ajoin töihin. Kun lähden aamuvuorosta heti päivystyksen päätyttyä, ehdin käydä siellä sun täällä ja autonkin tankkaamassa ja silti olen kotona ennen kuin tarvitsee ruveta selittelemään.

Jos jonnekin pitää mennä, olen vähintään 15 minuuttia etuajassa. Vähintään. Yleensä puoli tuntia tai tunnin. Isäukko tapaa sanoa, että parempi tunti liian aikaisin, kuin minuutti liian myöhään. Totta se on, mutta kun joskus laskin kuinka monta vuorokautta elämästäni olen kuluttanut odottaen, rupesin suunnittelemaan muuttoa jonnekin, jossa ei ole niin väliä onko paikalla nyt vai vasta kolmen viikon päästä. En tapa aikaa, aika tappaa minut. Jos ei aika, niin odottelu.

Juice Leskinen kirjoitti kirjan nimeltä Aika jätti. Sen se tekee. Aika jättää. Aikaan ei ole luottamista, se pettää. Ainoa mikä on varmaa on se, että ei aika mennyt koskaan enää palaa. Aika kone on se, joka keksii aikakoneen. Tai no. Aika huvittavaa, että on meillä aikakone ollut jo pitkään. Tapulissa, taskussa, ranteessa, kännykässä. Muuten hyvä kone, mutta sillä ei pääse korjaamaan menneisyyden virheitä, vaan sen orjuuttamana tehdään jatkuvasti uusia.

-Mika Kähkönen 1.4.2012-

Aika kiire

Kello soi, on aamu, uuden arkimaratonin alkuhetki. Kahvia, lehdet, suihku, kuutostie, ja seuraavat kahdeksan tuntia sujuvatkin istualtaan minuuttiaikataululla. Usein vähän vielä venähtää. Sanotaan yhdeksän tuntia. Sitten taas kuutostie, kauppa, kotiin. Hellan ääreen, tiskikoneen ääreen, pyykkikoneen ääreen, vähän vielä tietokoneenkin ääreen, ja puhelimen, etenkin sen.

Hups! Kello on 19.08. Itsestään huolehtiva ihminen on kahdeksan minuuttia myöhässä kuntoiluaikataulustaan. Ei muuta kuin verkkarit ja lenkkarit päälle samaan aikaan, kun puhelu on kesken ja pyykki parahiksi pyörinyt levitettäväksi narulle. Puhelu jatkuu, lenkille lähtö viivästyy, sillä pöksyt ja paidat on saatava järjestetyksi kirjavaksi joukoksi pyykkinarulle.

Kun ansiotyötä tekevä äiti-ihminen ehtii lenkilleen, kello onkin jo puoli kahdeksan illalla. Huhtikuussa se ei oikeastaan haittaa, mutta marraskuussa siihen tarvitaan sissin voimat, että ylipäänsä enää siihen aikaan lähtee mihinkään.

Mistä johtuu, etten jaksakaan juosta? Kävellä lönkyttelen vajaat 40 minuuttia ja palaan kotiin, lysähdän sohvalle ja annan sen tunteen tulla: että voimat ovat aivan lopussa.

Kello 21 vedän peiton korviin.

Siinä se on tavallinen arkipäivä. Koneiden ääressä se menee. Lenkillekin saa sykemittarin mukaan, jos haluaa. Tai nappikuulokkeet, joista voi kuunnella iskelmää tai asiaohjelmaa samalla, kun tallaa asvalttia. Monitekeminen, se on tässä ajassa tärkeää. Kun meillä ovat olemassa kaikki nämä arkea helpottavat koneet, jotka pesevät puolestamme tiskit ja vaatteet, ja tietokoneet, joilla teemme työmme, ja kännykät, joiden kautta olemme yhteydessä ihmisiin ja maailmaan ympäri vuorokauden, ympäri vuoden, me pystymme olemaan hirveän tehokkaita. Vastaamaan ajan haasteisiin, tarpeisiin ja vaatimuksiin.

Jos ei meillä olisi elämää helpottavia koneita, olisi pakko käyttää aikaa käsin tiskaamiseen ja pyykkilaudalla hinkkaamiseen. Tulisiko aika silloin huonommin käytettyä?

Näin kerran ratikan kyljessä mainoksen perunoista, jotka oli kuorittu valmiiksi. "Jotta sinulle jäisi aikaa tärkeämpään." Jäin ihmettelemään, mikä voi olla tärkeämpää kuin perunoiden kuoriminen, ruuan valmistaminen? Mikä meille on tärkeämpää kuin se?

Monikin asia. Mutta ei meillä ole enää aikaa tärkeisiin asioihin. Kun on niin kiire. Vaikka meillä onkin näitä elämää helpottavia ja työtä vähentäviä laitteita.

Työtä ne saattavat kyllä vähentää, mutteivät kiirettä. Mitä enemmän meille jää aikaa, sitä täydemmäksi saamme tupattua päivämme, ja sitä kiireisemmiksi tulemme.

Yhtenä maaliskuun viikonloppuna sulkeuduin mökille. Oli vielä paljon lunta, järvi jäässä ja mökki kylmä. Aloitin sytyttämällä tulet takkaan ja kiukaaseen. Kannoin puita halkokuurista takan ja kiukaan eteen, sylyksen toisensa jälkeen. Jouduin tarpomaan lumihangessa ja horjahtelin taakkani kanssa. Revin tuohta sytykkeiksi. Pidin tulia yllä, vahdin niitä, kuljin kahden tulipesän väliä. Sitten aloin lämmittää pesuvettä. Kauhoin lunta ämpäreihin ja kannoin ne saunalle sulamaan. Siinä meni monta tuntia.

Keitin kahvit. Istuskelin terassilla, johon paistoi aurinko, ja kuuntelin, kuinka takka humisi ja haistoin, kuinka saunan piipusta nousi savu kirkkaalle taivaalle. Kuului lintujen ääniä, muuten oli täysin hiljaista.

Lumi suli ämpäreissä ällistyttävän hitaasti, vaikka saunassa alkoi jo olla kunnon löylylämpö. Otin sähkökäyttöisen vedenlämmittimen avukseni.

Kuuden tunnin kuluttua saatoin ottaa villapaidan pois mökkituvassa. Lunta oli sulanut vedeksi sen verran, että saatoin peseytyä. Saunoin hartaasti. Vilvoittelin ahkerasti. Löylyttelin pitkään.

Tein ruokaa, oli hurja nälkä. Kannoin lisää puita takan eteen. Saunan kiuas sai hiipua.

En puhunut mitään koko päivänä.

Tuli, vesi, ruoka. Sen viikonlopun ajan kaikki mitä tein, tähtäsi ylläpitämään lämpöä ja puhtautta ja pitämään nälkää loitolla.

Kun palasin kotiin, tuntui siltä kuin olisin kulkenut pitkän matkan ja ollut pitkään poissa, jossakin hyvin kaukana. Vaikka oikeasti olin vain ollut hidas, ja tehnyt tarpeellisia asioita.

Sari Pullinen