Pidän vastasyntynyttä lapsenlasta sylissäni. Elämän ihme. Täydelliset sormet. Isotädin kauniit kynnet. Tummat silmäripset.
Välähdyksenä mielessä käyvät vastasyntyneet vuosien takaa. Elämän voima pienessä ihmisessä, kun hän kurottautuu kohti äidin rintaa.
Aika katoaa. On vain tämä hetki.
Seison arkun ääressä. Katselen läheisiä, lapsenlapsia, jotka olen nähnyt pieninä poikina ja tyttöinä. Lapsia, joihin tutustuin, kun he olivat nuoria vanhempia. Heidän lapsensa nyt jo aikuisia.
Hetkeksi ajatukseni karkaavat menneeseen. Muistan hymyn. Kahvikupit keittiön pöydällä. Rauhallisen juttutuokion. Viimeisen kohtaamisen – ja saman hymyn.
Palaan tähän hetkeen. Tummiin pukeutuneet ihmiset viileässä kappelissa.
Elämän majesteettisuus syntymässä ja kuolemassa.
Surussa ei ole aikaa. Eikä ilossa. On vain tämä hetki.
Riitta Kuusi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti