Aika kiire

Kello soi, on aamu, uuden arkimaratonin alkuhetki. Kahvia, lehdet, suihku, kuutostie, ja seuraavat kahdeksan tuntia sujuvatkin istualtaan minuuttiaikataululla. Usein vähän vielä venähtää. Sanotaan yhdeksän tuntia. Sitten taas kuutostie, kauppa, kotiin. Hellan ääreen, tiskikoneen ääreen, pyykkikoneen ääreen, vähän vielä tietokoneenkin ääreen, ja puhelimen, etenkin sen.

Hups! Kello on 19.08. Itsestään huolehtiva ihminen on kahdeksan minuuttia myöhässä kuntoiluaikataulustaan. Ei muuta kuin verkkarit ja lenkkarit päälle samaan aikaan, kun puhelu on kesken ja pyykki parahiksi pyörinyt levitettäväksi narulle. Puhelu jatkuu, lenkille lähtö viivästyy, sillä pöksyt ja paidat on saatava järjestetyksi kirjavaksi joukoksi pyykkinarulle.

Kun ansiotyötä tekevä äiti-ihminen ehtii lenkilleen, kello onkin jo puoli kahdeksan illalla. Huhtikuussa se ei oikeastaan haittaa, mutta marraskuussa siihen tarvitaan sissin voimat, että ylipäänsä enää siihen aikaan lähtee mihinkään.

Mistä johtuu, etten jaksakaan juosta? Kävellä lönkyttelen vajaat 40 minuuttia ja palaan kotiin, lysähdän sohvalle ja annan sen tunteen tulla: että voimat ovat aivan lopussa.

Kello 21 vedän peiton korviin.

Siinä se on tavallinen arkipäivä. Koneiden ääressä se menee. Lenkillekin saa sykemittarin mukaan, jos haluaa. Tai nappikuulokkeet, joista voi kuunnella iskelmää tai asiaohjelmaa samalla, kun tallaa asvalttia. Monitekeminen, se on tässä ajassa tärkeää. Kun meillä ovat olemassa kaikki nämä arkea helpottavat koneet, jotka pesevät puolestamme tiskit ja vaatteet, ja tietokoneet, joilla teemme työmme, ja kännykät, joiden kautta olemme yhteydessä ihmisiin ja maailmaan ympäri vuorokauden, ympäri vuoden, me pystymme olemaan hirveän tehokkaita. Vastaamaan ajan haasteisiin, tarpeisiin ja vaatimuksiin.

Jos ei meillä olisi elämää helpottavia koneita, olisi pakko käyttää aikaa käsin tiskaamiseen ja pyykkilaudalla hinkkaamiseen. Tulisiko aika silloin huonommin käytettyä?

Näin kerran ratikan kyljessä mainoksen perunoista, jotka oli kuorittu valmiiksi. "Jotta sinulle jäisi aikaa tärkeämpään." Jäin ihmettelemään, mikä voi olla tärkeämpää kuin perunoiden kuoriminen, ruuan valmistaminen? Mikä meille on tärkeämpää kuin se?

Monikin asia. Mutta ei meillä ole enää aikaa tärkeisiin asioihin. Kun on niin kiire. Vaikka meillä onkin näitä elämää helpottavia ja työtä vähentäviä laitteita.

Työtä ne saattavat kyllä vähentää, mutteivät kiirettä. Mitä enemmän meille jää aikaa, sitä täydemmäksi saamme tupattua päivämme, ja sitä kiireisemmiksi tulemme.

Yhtenä maaliskuun viikonloppuna sulkeuduin mökille. Oli vielä paljon lunta, järvi jäässä ja mökki kylmä. Aloitin sytyttämällä tulet takkaan ja kiukaaseen. Kannoin puita halkokuurista takan ja kiukaan eteen, sylyksen toisensa jälkeen. Jouduin tarpomaan lumihangessa ja horjahtelin taakkani kanssa. Revin tuohta sytykkeiksi. Pidin tulia yllä, vahdin niitä, kuljin kahden tulipesän väliä. Sitten aloin lämmittää pesuvettä. Kauhoin lunta ämpäreihin ja kannoin ne saunalle sulamaan. Siinä meni monta tuntia.

Keitin kahvit. Istuskelin terassilla, johon paistoi aurinko, ja kuuntelin, kuinka takka humisi ja haistoin, kuinka saunan piipusta nousi savu kirkkaalle taivaalle. Kuului lintujen ääniä, muuten oli täysin hiljaista.

Lumi suli ämpäreissä ällistyttävän hitaasti, vaikka saunassa alkoi jo olla kunnon löylylämpö. Otin sähkökäyttöisen vedenlämmittimen avukseni.

Kuuden tunnin kuluttua saatoin ottaa villapaidan pois mökkituvassa. Lunta oli sulanut vedeksi sen verran, että saatoin peseytyä. Saunoin hartaasti. Vilvoittelin ahkerasti. Löylyttelin pitkään.

Tein ruokaa, oli hurja nälkä. Kannoin lisää puita takan eteen. Saunan kiuas sai hiipua.

En puhunut mitään koko päivänä.

Tuli, vesi, ruoka. Sen viikonlopun ajan kaikki mitä tein, tähtäsi ylläpitämään lämpöä ja puhtautta ja pitämään nälkää loitolla.

Kun palasin kotiin, tuntui siltä kuin olisin kulkenut pitkän matkan ja ollut pitkään poissa, jossakin hyvin kaukana. Vaikka oikeasti olin vain ollut hidas, ja tehnyt tarpeellisia asioita.

Sari Pullinen