Hetkisiäkö?

Työryhmän keskinäisissä keskusteluissa on eilisten avajaisten ja tämän päivän aikana ollut esillä yksi asia yli muiden. Kuinka hyvältä oikeasti tämä kiireetön elämä tuntuukaan. Myönnettäköön, että meillä oli kiire. Ainakin vähän. Nyt se tosin on taakse jäänyttä elämää.
 
Tämän prosessin aikana on saanut tehdä monenlaista, organisoida, jakaa vastuita sekä rakentaa pitkäjänteisesti kokonaisuutta. Töiden ja muiden hoidettavien asioiden ohella luonnollisesti. Avajaisten jälkeen kellon rikkoneena ja vuorovaikutteiseen taideteokseen itse osallistuneena koin jotain tärkeää. Sitä samaa mitä näyttelyvieraille haluamme tarjota. Rentoutumista, puhdistautumista ja pohdintaa siitä mihin ne omat 1440 minuuttia päivittäin haluaisi käyttää. Näyttelyvieraiden opastamista rauhassa keskustellen tai kahvitellen. Flyerien jakoa Mäntyharjun torilla auringonpaisteessa. Välillä pysähtyen itse ihailemaan jotain torikojun aarretta. Illalla parin lautapelin äärellä istumista muiden työryhmän jäsenten kera. Hetkisiä ne sitten varmaan ovat.


Hetkiset ovat mahdollistaneet pohdiskelun kiireenvastaisuuden suhteen. Leppoistamisesta on voinut lukea viimeaikoina eri medioista. Voin sanoa, että minä olen nyt leppoistanut. Askeleet lukemisesta ja puhumisesta toteuttamiseen on otettu. Johti tämä suunta sitten mihin vaan, tuntuu se oikealta valinnalta.

Ystäväni kanssa puhuimme siitä, kuinka olisi tärkeä muistaa positiivisten asioiden näkeminen kaiken kaaoksen keskellä. Lupasimme leikillään, että muistutetaan säännöllisesti toisiamme asiasta. Nyt haastankin kaikki minut tuntevat muistuttamaan minua leppoistamisesta syksyllä kun paluu arkeen saapuu. Rohkenen epäillä, että tuskin ne arjen kiireet ja ahdistukset oikeasti ovat niin paljon tärkeämpiä kuin se tunne, että elän elämäni parasta aikaa. Nyt. 

Antti Kuusi