On aika

On aika. Tällä otsikolla sävelsin ja esitin musiikkia poikkitaiteelliseen runon ja musiikin dramatisoituun esitykseen muutama vuosi sitten. Esityksessä käytiin runoilijan ja muusikon välistä dialogia taiteen keinoin. Runot olivat kirjoitettu noin parikymmentä vuotta aiemmin ja koottu kokonaisuudeksi ohjaajan avustajalla. Muistot, jotka tuosta prosessista jäivät, ovat lämpimiä.

Kuva: Santtu Määttänen

Huomenna on aika uuteen jaksoon elämässä. Herätyskello ilmoittaa olemassaolostaan viiden viikon tauon jälkeen. Ottamani askeleet vievät minut työpaikalle. Kelloton kausi päättyy. Positiivista tässä on se, että tällä hetkellä en voi väittää muistavani salasanoja tai keskeneräisiä työtehtäviä. Loma ja Ajantappajien taidetapahtuma on tehnyt tehtävänsä.


Lupailin tuossa aiemmin, että leppoistasin syksyllä. Haastoin jopa ystäviäni muistuttamaan minua tästä. Nyt tuntuu, että sain tämän projektin myötä aavistuksen siitä mitä tuo kiireetön elämä voisi olla. Dialogi, mitä tässä dramaattisessa työelämässä tulen käymään itseni kanssa, on jo osittain käynnistynyt. Ehkäpä ensimmäisenä tulee todeta itselleni seuraavasti.


- Antti, on aika lunastaa lupauksesi.


Uskon vakaasti siihen, että kiireettömästi muistellen salasanat ja muut asiat palaavat mieleen. Pidän sanani. Lähden huomenna kiireettömästi astellen kohti työpaikkaa. Katsotaan sen hetken koittaessa mitä tapahtuu. Tuskin nyt tehdyllä pohdinnalla on vaikutusta muuhun kun stressitasojen herättelyyn. Taidan nauttia vielä tästä kellottomasta illasta ja nukkua levollisesti aamuun. Olkoot "on aika" vielä "off aika" tämän hetken. 

Katse huomiseen

Haikeaa on. Hyvä fiilis. Kellojen romuja kassit pullollaan. Kuohujuomat korkattu ja tunteiden sekamelskaa selvitellään. Ajantappajien ensimmäinen näyttely on paketoitu. Ovet ovat kiinni. Näyttely on loppu.

Ajatusten tulvasta nousee edelleen yksi ystäväni kommentti, kun hän kuuli, että järjestämme tällaista taidetapatumaa. "Mitä sulle tosta oikeen jää käteen?" Jätin silloin vastaamatta suoraan, mutta nyt kun kerran sitä on kysytty, koen tarpeelliseksi jostain syystä yrittää vastata. Muutama tuhat valokuvaa vuorovaikutteisesta yhteisötaideteoksesta. Useampi biisirunko. Korutaiteilijamme Salla teki suuret määrät töitä ja moni ihminen kantaa korvissaan nyt Ajantappajien jälkiä. Vajaa pari sataa näyttelyvierasta. Hyvää palautetta. Parannettavien asioiden lista. Kehitysideoita. Idea vuoden 2013 Ajantappajien näyttelyn rungosta. Muutama hieno taulu uusissa kodeissa. Iso pino levyjä vähemmän kannettavana kotiin.

Kuva: Antti Kuusi

Tärkeämpänä koen sen kuitenkin, että näyttelyssä oli kolme, tai oikeastaan neljä, ensikertalaista mukana. Ehkä heidän töitään olisi muutenkin päässyt ihailemaan jossain, mutta työryhmä sai jakaa ensinäyttelyn ilon vähintään kolminkertaisesti. Onnittelut hienosta näyttelystä kuuluvat kaikille, mutta eritoten ensikertalaisille.

Jotain kuitenkin muuttui minussa. Projekti laittoi minut pohtimaan paljon Ajantappajien tematiikkaa. Kiireenvastaisuus oli ennen kuitenkin häilyvä käsite ja jotain miten vain tein asioita. Nyt kymmeniä kertoja asiasta puhuneena ja kirjoittaneena huomaan lukevani paljon artikkeleita ja muita tekstejä liittyen downshiftaamiseen, leppoistamiseen ja rauhoittumiseen. Lisäksi heräsin miettimään pitäisikö minun vähentää jotain omista aktiviteeteistäni. Voisinko luopua jostain mitä teen nyt? Mitä sillä ajalla tekisin? Viettäisin illan viikossa kotona kokkaillen, jutellen ja ollen jouten? Olisin yksin? Luonnossa? Lukisin kirjaa kotona? Kuuntelisin musiikkia? Vai hiljaisuutta ehkä kuitenkin? Oli mitä oli, sen näkee vasta kun olen siinä hetkessä. Nyt prosessi on ilmeisesti kyselyiässä.

Mitä mulle tästä siis jäi käteen? Kokonaisuudessaan sain päättäväisyyttä ja tukea sille ajatukselle, että tämä ei jää tähän. Pahan sijaan sanojen kaiku on hyväenteinen. Opin jotain jonka arvoa en vielä osaa määritellä. Sain olla osana hienoa työryhmää. Tutustua uusiin ihmisiin. Soittaa sydämeni kyllyydestä improvisaatiota. Käydä useita pitkiä ja hienoja keskusteluita. Kokea monella eri tasolla onnistumisen ja onnellisuuden kokemuksia.

Katse kääntyy kuitenkin huomiseen. Silloin matka jatkuu kohti kotia hetkeksi. Ajantappajat nähdään seuraavan kerran hiukan erilaisessa koostumuksessa 18.8. Imatralla kulttuuritalo Virran tiloissa Taideyössä. Blogin päivittäminen tulee jatkumaan säännöllisesti, mutta hiukan harvempaan tahtiin.


Kiitos tähän asti kaikille projektiamme tukeneille, osallistuneille, työryhmän jäsenille ja lukijoille.


Antti Kuusi

Ystävyyden aika

Eilen kaksi ystävääni viettivät syntymäpäiviään. Toinen täytti kymmenen vuosiyksikköä enemmän kuin toinen. Aikuisia miehiä molemmat. Päätin kuitenkin onnitella molempia täsmälleen saman verran. Yhtä hieno suoritus molemmilla on meneillään.

Musiikkimiehistä kun on kyse niin onnitteluja toivotellessani mieleeni juolahti muistoja. Yhdessä niistä jonotettiin Helsingin olympiastadionille pari kolme tuntia ja ehdittiin jutella pitkät pätkät. Toinen muisto piti sisällään antamieni soittotuntien johdannaisen. Lähdettiin sovittamaan ja soittamaan entisen kitaraoppilaani kanssa hänen säveltämiä kappaleita. Molempia muistoja voin sanoa ajattelevani lämmöllä.

Kuva: Antti Kuusi

Musiikissa aika on hyvin suhteellinen käsite. Tempo ja pulssi ovat tärkeitä. Joskus jopa liiankin tärkeitä. Rubatoja, eli musiikin sisältöön sopivia hidastuksia tai nopeutuksia, käytetään korostaessa jotain tiettyä musiikillista hetkeä. Näinä hetkinä aika karkaa kannattimistaan. Tunnelma korostuu.


Ystävyydessä aika on myös hyvin suhteellinen käsite. Pulssi on suorastaan elintärkeä. Todellisten ystävien kesken ystävyys tuntuu jatkuvan aina siitä mihin edellisen kerran on jääty. Tällaisessa ihmisiän kestävässä sävelmässä harmoniat ja rubatot kestävät toisinaan kuukausia tai vuosia. Mutta lähestulkoon aina päästään samaan tempoon ja yhteissointiin.


Minulle musiikki kuvastaa ihmissuhteita ja tapahtumia omassa elämässäni. Sävellän musiikin siitä mitä minä näen ja koen ympärilläni. Joskus prosessi kestää tunteja tai toisinaan vuosia. Ystävyyden ajassa aikamääreet menettävät merkityksen. Tärkeintä on itse ihmissuhde. Samoin käy säveltäessä. Aika ja paikka ovat täysin toissijaisia. Ensisijaista on käydä prosessi loppuun, katsoa mitä siitä tuli, hyväksyä se ja sen jälkeen antaa sen elää omaa elämäänsä. Päästää irti.


Eppu Normaalin kappaleen sanoin voin sanoa ystävyyden suhteen "Soitan loppuun asti kappaleen"


Antti Kuusi

Loppuuko meiltä aika

AJAN TAJU – TAJUN AIKA

Sade ropisee kodan kattoon. Pienet nukkuvat ensimmäistä kertaa teltassa. Seikkailun makua! Katselen sateen valumista kattoikkunoissa. Kesäyö vaalenee vähitellen pilviseksi aamuksi.

Perheen isot ja pienet lapset järjestivät mummille synttäriyllätyksen: yön seutu läheisessä kansallispuistossa. Koko perhe koolla vanhimmasta nuorimpaan. Pienet vuorotellen mummin sylissä, halaus, suukko – aika pysähtyy.

Talven lumien luokille painamat puut kumartavat vehreän sammalen peittämille kiville. Valkoiset lumpeenkukat, yksinäinen uikku järven selällä. Rauha sielussa jatkan matkaa.

Riitta Kuusi

Musiikkia Ajantappajien taiteilujen taustalta

Monitoimimies, positiivisen ajattelun airut, sietämättömän lahjakas ja ei vakan alla kynttiläänsä pitävä aatelismies Antti Kuusi on nuoren, kauniin ja myös lahjakkaan puolisonsa Tuija Ihosen kanssa parhaillaan Mäntyharjulla ylläpitämässä taiteilijaryhmä Ajantappajien järjestämää näyttelyä. Siellä on kelloja ja kaikkee. Menisin katsomaan, mutta koska ymmärrän taiteesta yhtä vähän kuin Pihtiputaan mummo iPadista, niin en viitsi. Nolaisin itseni kuitenkin. Vaan täysin yllättäen ja pyytämättä hra Kuusi löi käteeni levyn, joka sisältää ko. taidespektaakkeliin olennaisesti liittyvää musiikkia. Saatesanoiksi hän kertoi, että “teet tästä blogimerkinnän tai itket ja teet”. Antti on aika skrode äijä, joten ei tässä muukaan auta.

Ajantappajien virallinen muusikko Antti Kuusi keskittyy.
Kuva: Santtu Määttänen

Ajantappajat -levy alkaa hieman kansanmusiikinomaisesti, piirpaukemaisesti. Etukäteen pelkäsin, että hillittömästä tilutuksestaan tunnetun Kuusen säveltämät biisit ovat pelkkiä kitarasooloja tukemaan tehtyjä runkoja. Onneksi olin väärässä. Antti soittaa musiikkia, ei kitaraa.

Levyn musiikki on melko progea, vaikka säveltäjä itse ei sitä välttämättä tunnustakaan. Siinä on kaikuja sekä Syd Barretin, että etenkin David Gilmourin aikaisesta Pink Floydista. Kingston Wallista. Tosin myös jopa AC/DC:stä ja Led Zeppelinistä (kappleet Pace ja Footsteps). Ja ennen kaikkea minulle tulee vertailukohdaksi mieleen Piirpauke, koska Antin musiikissa on jotain perin suomalaiskansallista melankoliaa.

Enimmäkseen Ajantappajat -levy on kuulasta tunnelmointia, mutta jonkun verran väliin mahtuu reipasta rokkiakin. Viimeistä biisiä lukuunottamatta levy on instrumentaalimusiikkia. Instrumentaalimusiikilla on vaikeampaa herättää kuulijan mielenkiinto kuin lauletulla. Antti kuitenkin onnistuu tässä. Silti tuo viimeisenä kuultava laululla varustettu Time in my hands -kappale kruunaa ja päättää levyn mainiosti.

En voi muuta kuin kehua. Antti Kuusi tekee hienoa, ihmisläheistä musiikkia.

Mika Kähkönen

http://rajatapauksia.wordpress.com/

TAPETTUA AIKAA

Toisessa korvassani roikkuu pikkupullo puolillaan kellonrattaita, toisessa viikonpäivät
niminä ja kuukauden päivät numeroina. Tapettua aikaako? Vai aika pullossa = aika
hallinnassa? – Kuukaudet, viikot, tunnit, minuutit ja sekunnit kaikki aina mukana –
ranteessa, puhelimessa tai korvissa.


Uniikkikorvakorut viehättävät, koska aika on rikottu. Aika ei ole kellon tai allakan
mitattavissa. Aika on sisäinen tila. Niin ajantappaminen kuin kiirekin ovat useimmiten
ihmisen sisäisiä tuntemuksia, eivät objektiivisesti todennettavia.


Maalla voin lähteä ajoissa bussipysäkille ja katsella pilviä onnikkaa odotellessani. Seuraava auto tulee ehkä vasta huomenna tai ensi viikolla. Helsinkiläisten lempiurheilua juosta ratikka, bussi, metro tai juna kiinni en ymmärrä ; )

Riitta Kuusi

Ajan hyökkäys

Osallistuessani yhteisötaideteokseemme, rikkomani kellon lasinen kellotaulu meni sirpaleiksi ja pieni lasinsiru upposi jalkapohjaani. Tunsin kuinka Aika kääntyi minua vastaan ja minusta tuli kellon haavoittama. Minua ei noin vain tapeta, se huusi. Kiire taistelee asemastaan. Kiirettä ei pysäytetä tuosta noin vaan, sillä se tunkeutuu sisälle elämäämme ja pääsee ihomme alle. Sirpale ajan symbolia jalkapohjassani kävelin ulos. Jokaisella askeleella se pisti ja muistutti olemassaolostaan, kaiherti samalla tavalla kuin ne hoitamattomat asiat, joille ei aika riittänyt viime viikolla. Käytin monta minuuttia siihen, että sain sirpaleen poistettua ja päästin kiireen pois itsestäni. Sain sen aikaiseksi.

Tuija Ihonen

Hetkisiäkö?

Työryhmän keskinäisissä keskusteluissa on eilisten avajaisten ja tämän päivän aikana ollut esillä yksi asia yli muiden. Kuinka hyvältä oikeasti tämä kiireetön elämä tuntuukaan. Myönnettäköön, että meillä oli kiire. Ainakin vähän. Nyt se tosin on taakse jäänyttä elämää.
 
Tämän prosessin aikana on saanut tehdä monenlaista, organisoida, jakaa vastuita sekä rakentaa pitkäjänteisesti kokonaisuutta. Töiden ja muiden hoidettavien asioiden ohella luonnollisesti. Avajaisten jälkeen kellon rikkoneena ja vuorovaikutteiseen taideteokseen itse osallistuneena koin jotain tärkeää. Sitä samaa mitä näyttelyvieraille haluamme tarjota. Rentoutumista, puhdistautumista ja pohdintaa siitä mihin ne omat 1440 minuuttia päivittäin haluaisi käyttää. Näyttelyvieraiden opastamista rauhassa keskustellen tai kahvitellen. Flyerien jakoa Mäntyharjun torilla auringonpaisteessa. Välillä pysähtyen itse ihailemaan jotain torikojun aarretta. Illalla parin lautapelin äärellä istumista muiden työryhmän jäsenten kera. Hetkisiä ne sitten varmaan ovat.


Hetkiset ovat mahdollistaneet pohdiskelun kiireenvastaisuuden suhteen. Leppoistamisesta on voinut lukea viimeaikoina eri medioista. Voin sanoa, että minä olen nyt leppoistanut. Askeleet lukemisesta ja puhumisesta toteuttamiseen on otettu. Johti tämä suunta sitten mihin vaan, tuntuu se oikealta valinnalta.

Ystäväni kanssa puhuimme siitä, kuinka olisi tärkeä muistaa positiivisten asioiden näkeminen kaiken kaaoksen keskellä. Lupasimme leikillään, että muistutetaan säännöllisesti toisiamme asiasta. Nyt haastankin kaikki minut tuntevat muistuttamaan minua leppoistamisesta syksyllä kun paluu arkeen saapuu. Rohkenen epäillä, että tuskin ne arjen kiireet ja ahdistukset oikeasti ovat niin paljon tärkeämpiä kuin se tunne, että elän elämäni parasta aikaa. Nyt. 

Antti Kuusi

Loma-aikaa

Kesällä ihmiset muuttuvat Suomessa kesäihmisiksi. Se on aivan eri rotu kuin talvi-ihmiset. Kesäihmiset ovat avoimia, hymyileviä. He juttelevat ventovieraille, jopa ulkomaalaisille – ja naapureille. Talvi-ihmiset kietoutuvat toppatakkeihin, tuijottavat eteensä, kiristävät askeleitaan ja omia ja toisten hermoja.

Kesäaika ei ole sitä, että kelloja siirretään tunti kesään päin. Kesäaika on sitä, että ihmisillä ei ole kiire. Voi ajella auton sijaan pyörällä. Voi patikoida itikoiden seassa Lapissa rinkka selässä ja nukkua täpötäysissä autiotuvissa tai ahtaassa teltassa. Voi istuskella terassilla ja katsella ohikulkijoita. Voi hetken mielijohteesta poiketa katsomaan taidenäyttelyä, piipahtaa puolituttavien mökillä, kutsua naapurit grillaamaan.

Paluuksi talviaikaan ei riitä, että käännetään kelloja taas kesää kohti, vaan silloin siirrytään aikaan, jossa ei ole tilaa millekään turhalle. Tehdään aamupimeästä iltapimeään TÖITÄ. Hartiavoimin, otsa kurtussa, kiireessä!

Kesäaikaa, kesäihmiset!

Riitta Kuusi

Kahden päivän vaje

Tänään se alkoi. Tukijoukkojen avustamana osa työryhmästä saapui Mäntyharjulle valmistelemaan, suunnittelemaan ripustuksen yksityiskohtia sekä laittamaan valmiita kokonaisuuksia esille. Huomattavaa oli, että yhteisötaideteoksen kelloja oli kertynyt puolikkaalle työryhmälle noin 250 kappaletta. Kiitokset kaikille lahjoittajille tässä välissä. Ja kun nyt kerran kiittelemään alettiin, niin välitetään ne myös tukijoukoille!

Noin kahdeksan kuukauden urakka alkaa olla hiljalleen siinä pisteessä, mitä visioitiin useammankin kahvikupin äärellä. Tänään siirryttiin kivennäisveden pariin. Sitä tarvitaan päivän kokemuksien perusteella reilusti, ennen kuin perjantaina voidaan avata näyttely vihdoin yleisölle!

Antti Kuusi