Leimasimia ja yksi machete

Täytän tänä vuonna pyöreitä vuosia. Tarkemmin sanottuna kolmekymmentä. Asiasta on löytynyt yllättävän monta puolta. Lapset sanovat aikuiseksi, vanhemmat ystävät nuoreksi ja ystävät kiusoittelevat lähestyvästä keski-iästä. Itse olen lähestynyt asiaa enemmänkin siten, että tulen tapaamaan monia hyviä ystäviä juhlissani. Oikeastaan en olisi jäänyt miettimään koko asiaa sen kummemmin, jos juhlia ei olisi tulossa.

Jäin kuitenkin miettimään näitä leimoja, mitä meihin lyödään milloin milläkin verukkeella. Ikä on helppo peruste tehdä toisesta ihmisestä tarpeen mukaan joko naiivi tai ajastaan jäänyt. Näin toimitaan tietenkin ristiriitatilanteissa. Ikä on huono mittari elämänkokemukselle, josta usein on pohjimmiltaan kyse. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin aspergerista ja sen mahdollisesta yhteydestä kouluampumisiin. Onneksi tämä leima poistettiin nopeasti.

Miksi sitten tarvitsemme niin monenlaisia leimasimia? Jos jokainen leima jäisi tarralapun lailla kiinni vaatteisiimme, miltä takkimme näyttäisi viikon lopulla? (Tämä on muuten variaatio yhden Ajantappajien taiteilijan suunnittelemasta performanssista.) Ainahan voi suojautua sillä, ettei vaan välitä, mutta sillä ei saada vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Väitän että pohjimmiltaan tieteellinen kategorisointi on johdattanut asioiden käsittelyämme tähän suuntaan. Empiirisesti voidaan todistaa, että kun suuri osa kolmekymppisistä toimii tietyllä tavalla, on oma toimintanikin samaan tapaan kyseenalaistettavissa. Ja onhan se tietenkin. Kuitenkaan en usko, että kovin moni meistä tuntee kaikkia kolmekymppisiä sen paremmin kuin asperger-nuoria.

Tahdon kuitenkin mennä perimmäiseen kysymykseen tässä pohdiskelussa. Erilaiset leimat antavat sanoille vahvat kalskahdukset. Tarkoitamme usein sanoillamme jotain muuta, kun miten toiset niitä tulkitsevat. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi aiemmin mainitsemani sanat nuori tai aikuinen ovat saaneet monen meidän mielessämme jonkun assosiaation. Jos se on nuoren kohdalla se teinikarkoitin, on hankala kohdata tuo nuori sanana tai henkilönä, ilman tuota assosiaatiota. Tämä tekee todellisen kohtaamisen hankalaksi.
Perimmäiseen kysymykseen päästäksemme tarvitsemme macheten, jolla voi raivata tiensä leimaviidakon läpi. Pitkän ja hikisen työn kautta voidaan päästä siihen pisteeseen, joka on kaikkein luontevin ja luonnollisin. Kun sanat tarkoittavat sitä miksi ne on luotu ja asiat näyttävät siltä, mitä ne ovat. Sitten on kohtaamisen aika.

Olen nyt 29-vuotias, enkä täytä moniakaan oman sukupuoleni empiirisesti todistettuja piirteitä tai kriteereitä. Tarkemmin sanottuna olen ajokortiton mies, kasvissyöjä joka on töissä kuttuurialalla, osaan lypsää, soittaa kitaraa sekä pidän tummasta oluesta. Ennen kuin lyöt leimasi minuun, kohtaa, katso silmiin, kuuntele, maista tummaa olutta kanssani ja ole hetki läsnä.

Nyt heti

Taiteellisista prosesseista olen oppinut että asioille tulee antaa paljon aikaa. Tästä hyvä esimerkki on  näyttelynripustus. Helposti ajatellaan että sehän on hetkessä ohi, kunhan vaan laitetaan työt seinälle. Mutta ripustuksessa on otettava monet asiat huomioon: näyttelypaikka, sen valo ja ripustusmenetelmä, töiden järjestys ja ryhmänäyttelyssä myös toisten taiteilijoiden ripustuspaikat. Teosten kuljetus ja pakkaaminen näyttelypaikallekin on homma sinänsä, hinnoittelusta puhumattakaan. Ja siinä että työt on saatu näyttelyvalmiuteen ja paikka varattua ja maksettua, on sekin usein kovan työn takana.

Soitin puhelinoperaattorini asiakaspalveluun vaihtaakseni liittymää. Sieltä kysyttiin, että jaksanko odottaa, sillä asiakaspalvelussa on ruuhkaa. Odotin ja sain asiani kerralla hoidettua. Ollessani Lontoossa metrot lähtivät 3 minuutin välein. Ja ihmiset juoksivat niihin, ettei tarvitsisi odottaa. Dakarin matkallamme veimme naapurin rouvan pientä vauvaa rokotusasemalle. Sairaanhoitajan vastaanottoa odotettiin monta tuntia. Ajantajuni katosi katsellessani kauniita afrikkalaisia äitejä ja suloisia lapsia. Myös sairaalan henkilökunnalla oli aikaa vaihtaa kuulumisia ulkomaalaisen kanssa. Miksi odottaminen on meistä niin kauheaa?

Mielestäni on hienoa että ihmiset voivat nykyään vaihtaa alaa ja monella on useampikin ammatti tai koulutus. Toisaalta se antaa meille myös mahdollisuuden olla hektisiä. Olen kuullut monen sanovan muutaman päivän kokemuksella esimerkiksi uudesta työstä että ei se ollut mun juttu. Minua huomattavasti vanhempi ihminen sanoi kerran  ettei välttämättä edes muutaman vuoden  perusteella  voi vielä sanoa onko joku asia sinun juttusi. Vaikka kolmekin vuotta voi olla nuorelle ihmiselle pitkä ajanjakso. Toki jos huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla on rohkeutta myös vaihtaa alaa. Mutta ensin asioille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja antaa aikaa itselleen päästä asioihin kiinni. 

Kun ripustus on valmis ja avajaiset käynnissä, yleisö näkee vain taidokkaasti tehdyn kuvan. 

Tällä hetkellä

Aina täytyy tehdä suunnitelmia. On suunniteltava elämää kuukausia ja vuosia eteenpäin, apurahahakemuksiin on tehtävä taiteellinen työsuunnitelma, koulusta valmistumisen jälkeen nuorilta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista ja työvoimatoimistossa työttömälle tehdään työnhakusuunnitelma. Useassa kohdassa ovat suunnitelmat lisäämässä turvallisuutta ja ne ohjaavat elämää eteenpäin. Liika suunnitteleminen ei ole kuitenkaan hyvästä, sillä se vie ajatukset pois tästä hetkestä ja mahdollisuuden toimia spontaanisti. Pian tämä hetki on vain suunnittelua seuraavaa varten, emmekä kykene olemaan läsnä. 

Läsnäolo on Ajantappajien tämän vuoden teema. Päätin katsoa monen taiteilijaystäväni suosittelemana performanssitaiteilija Marina Abramovic:sta kertovan dokumenttielokuvan The Artist is Present http://areena.yle.fi/tv/1775008. joka seuraa taiteilijan valmistautumista retrospektiiviinsa New Yorkin MoMAan. Dokumentti kertoo hänen 40 vuotta kestäneen uransa vaiheista sekä myös avaa hänen henkilökohtaista elämäänsä nuoruuden rakastettunsa performanssitaiteilija Ulay:n kanssa, jonka kanssa hän työskenteli vuosina 1976-1988.

Taiteilija sanoo läsnäolon olevan performanssissa tärkeintä, jolloin taide kykenee koskettamaan ja tulemaan todeksi yleisölle.Yleisön on päästävä samaan mielentilaan taiteilijan kanssa. Retrospektiivissa on esillä hänen aikaisempaa tuotantoa, jota nuoret taiteilijat esittävät. Ennen näyttelyä Abramovic pitää heille workshopin jossa meditoidaan, paastotaan ja harjoitellaan keskittymistä. 

The Artist is Present teoksessa taiteilija istui maaliskuun 14:sta päivästä toukokuun 31:een 2010 museon aukioloaikana tarkoituksenaan olla läsnä yleisölle. Ihmiset saavat tulla yksi kerrallaan istumaan hänen eteensä tuolille ja taiteilija ainoastaan on ja katsoo heitä. Teokseen osallistuneet eivät saaneet puhua tai häiritä taiteilijaa. Teoksessa taiteilijasta tulee katsojan peilikuva. Monet itkivät teoksessa, toiset nauroivat. Ihmeellistä oli teoksen suosio: yleisö saattoi tulla yöllä jonottamaan museon pihalle, kuten rockkonserttiin, kokeakseen toisen ihmisen läsnäolon performanssissa. 

Taidekriitikko Arthur Danto puhuu dokumentissa ajasta suhteessa teokseen: "Marina visualisoi aikaa taiteellaan. Teoksen kestolla hän ilmentää ajan painoa. Aika painaa taiteilijan harteilla. Aika ei kiidä hetkessä ohi vaan on kuin selittämättömän suuri esine jota ei voi paeta ja jonka alle jää loukkuun." 

Teos pakottaa hidastamaan, hiljentymään ja pysähtymään. Useimmiten nämä asiat eivät tule luonnostaan vaan hektisessä ja kiireisessä maailmanmenossa ne on haettava jostakin. Tässä teoksessa nähdään taiteen ja läsnäolon todellinen voima, jota meidän tulisi vaalia arkisessa elämässämme. 

Kiireetön tammikuu

Uudenvuoden jälkeen tammikuussa kuulee ihmisiltä lupauksia tipattomasta tammikuusta, kuntoilun aloituksesta ja laihdutuksesta. Eräs kuntosaliyrittäjä kertoi salien täyttyvän ihmisistä vuoden alusta  mutta helmikuun loppuun mennessä  tyhjenevän yhtä nopeasti. Kuntoilu on hyvä harrastus, enkä kannusta ketään ylenpalttiseen alkoholinkäyttöön, mutta kannatan kohtuutta kaikessa. Silloin ei tarvitse mennä äärimmäisyyksiin tai kiusata itseään. 

Itse vietän tipattoman sijaan kiireetöntä tammikuuta. Pyrin olemaan siinä hetkessä läsnä missä milloinkin olen, vaikka tekemistä on kädet täynnä samalla lailla kuin ennekin. Jos laitan ruokaa, keskityn siihen. Asioita hoitaessani pyrin tekemään yhden kerrallaan. Työhuoneella hyväksyn maalausprosessin hitauden, maalillakin on oma aikansa  jonka se ottaa kuivuakseen.  Suoritan vähemmän mutta saan oikeasti aikaiseksi asioita joissa olen ollut läsnä. Se näkyy myöskin kaiken työn ja tekemisen jäljessä. 

On mukavaa juoda lasillinen viiniä silloin tällöin tai raikas omenasiideri saunan jälkeen. Mennä elokuviin ja ostaa iso laatikko popcorneja. Kyllä myös reipas kävelylenkki talviauringossa virkistää mieltä. 

Toivon että kiireetön tammikuu jättäisi jälkensä minuun ja omaksuisin saman asenteen myös helmikuulle ja ylipäänsä tulevaisuudelle. Mutta keskitytään tähän hetkeen, tähän tammikuun päivään, kiireettömästi. 

Kohtaisitko minut?

Kiireenvastainen kampanja viime vuonna tuotti kaksi näyttelyä Mäntyharjulla ja Imatralla. Lisäksi kelloja ja kenkiä kerättiin useita satoja molempia. Näyttelyiden lisäksi kaksi työryhmän jäsentä kävivät Dakarissa Taf taf -residenssissä hakemassa uusia näkökulmia tuleviin tapahtumiin ja näyttelyihin. 2012 oli hyvä vuosi ja tulevasta odotetaan entistä parempaa. Ajantappajien vuoden 2013 teemana on Läsnäolon taito.

Miksi läsnäolo sitten? Maailmassa, jossa elämme, on monenlaisia ihmisiä ja yhteisöjä. Oma länsimaalainen kulttuurimme on hyvin individualistinen ja monella tavalla polarisoitunut. Mediassa kirjoitetaan yhteisöllisyyden tarpeesta ja merkityksestä. On olemassa erilaisia ehdotuksia, kuinka yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä erilaisin toimintamallein ja -suunnitelmin. Ajantappajilla on oma ehdotuksensa, jota ei lähdetä edes yrittämään tekemään yksin. Tuntuuhan se aika hassulta ajatukselta tehdä yksin jotain yhteisöllisyyden eteen. Tapahtumissa ja näyttelyissä tulee olemaan osallistavia yhteisötaideteoksia jälleen, joissa jokainen osallistuja voi olla osana Ajantappajien yhteisöä. Tai toisin päin muotoiltuna, Ajantappajat ovat osa taiteen ystäviä, jotka tulevat tapahtumiin ja näyttelyihin. Ajantappajat ovat myös suunnitelleet toisten taiteilijaryhmien kanssa yhteistyötä, joiden mahdollisista tuloksista päästään ehkäpä nauttimaan tämän vuoden aikana myös!

Yhteisöllisyys ja kohtaaminen ovat suuria sanoja, joiden merkityksen ymmärtäminen vaatii hiukan ponnistelua. Senegalin yhteisöllisyys oli suomalaisittain aluksi osittain hankala ymmärtää. Avoimella mielellä ja rohkeasti mukaan heittäytyen sitä kautta kuitenkin sai paljon yhteiskunnallista keskustelua laajemman ja avaramman näkökulman mieltä askarruttavaan teemaan. Kohtaamisia syntyi jatkuvasti. Ihmiset olivat läsnä siinä hetkessä. Kenelläkään ei ollut niin kova kiire, ettei olisi voinut keskeyttää työtään, nähdä, kuulla ja vuorovaikuttaa aidosti. Eikä kenenkään elämä kärsinyt toisen ihmisen huomioimisesta.

Voitko sinä sanoa, että kohtaat aidosti huomenna, tai vielä paremmin tänään, ihmiset jotka tulevat vastaan? Minä voin myöntää suoraan, että suuri osa vastaantulijoista jatkaa matkaansa ohitseni, ilman että edes huomaan heitä. Ihmebantun sketsissä nauretaan ajatukselle, että kadulla tervehdittäisiin silmiin katsoen jokaista ihmistä. Meille se on vitsi, afrikkalaisille ei. Onko meillä todella niin kiire, ettemme voi huomioida muita ihmisiä?

Kohtaaminen on kuitenkin jotain enemmän kuin moikkaamista. Se on ihmisen näkemistä, kuulemista ja hänen persoonan läsnäolon tunnistamista. Tämä vaatii usein sen hetken tekemisen keskeyttämistä, oli se sitten kävelemistä, työntekoa tai ajattelemista. Intensiivinen kohtaaminen tuottaa usein mielihyvää molemmille osapuolille. Aidon kohtaamisen kokeminen tuottaa enemmän kuin osittainen ohittaminen. Tuottaminen on meidän yhteiskunnalle tärkeää, joten tämäkin näkökulma on hyvä huomioida. Sanonta, älä kulje onnesi ohi sopii hyvin tähän kirjoitukseen. Toivotammekin koko Ajantappajien joukon voimin läsnäolevaa ja kohtaamisen täyteistä vuotta 2013 kaikille!

Joulurauhaa

On vaikea samaistua ystävien facebook päivityksiin, sähköposteihin tai muihin viesteihin. Istuessani tietokone sylissä Senegalin hiljenevässä illassa auringon jo laskettua odottamassa joulua, tajuan etten ole lähettänyt yhtään joulukorttia tai ostaneeni lahjoja. Jouluruokiakaan en juuri ole miettinyt. Tänään iltapala koostui herkullisesta ja tuoreesta ananaksesta. Päivän päätteeksi paita on kostunut hiestä, koska päivä oli jälleen hiukan lämpimämpi. Välillä on 6000 kilometrin lisäksi myös noin 50 lämpöastetta.

En kuitenkaan koe jääneeni paitsi mistään, vaan pikemminkin saaneeni hyvin erilaisen rauhan kokemuksen. Päivällisen nautimme paikallisen ystävämme kotona, jonka jälkeen siirryimme hyvin viihtyisään afrikkalaiseen pubiin hetkeksi. Hetki oli venynyt lopulta puolesta päivästä auringonlaskuun. Lahjat olivat edelleen ostamatta, kortit lähettämättä sekä joulukiire kokematta. 

Vuosi sitten olin säveltänyt kappaleen Joulurauhaa, jossa pohdin joulun perimmäistä sanomaa rehellisesti sanoen aika sarkastisesti. Jotta pääsisin blogissani edes hiukan kiinni suomalaisten hengenheimolaisten kanssa samalle käsitystasolle, kuuntelin kappaleen kolmeen kertaan. Ihan vain että voisin tavoittaa jotain siitä mitä itse olen kokenut säveltäessani kyseistä teosta. Kappaleen alussa ja lopussa on ensin kolmi- ja sitten viisiääninen fraasi "rauhaa", joka ehkä kuvasti jollain tavoin sitä samaa mitä olen kokenut lapsena, nuorena, aikuisena ja nyt täällä, tässä ja nyt. Jos olisin ymmärtänyt paremmin, olisin ottanut kappaleen sellaiseen muotoon, että voisin liittää sen tähän blogiin, mutta ehkä sen aika on sitten Ajantappajien vuoden 2013 joulublogissa.

Rauha ja sen toivottaminen oli ensimmäisiä asioita mitä opin saapuessani Dakarin auringon alle. Jamm rek, vastataan wolofiksi, kun kysytään katukielellä kuulumisia. "Rauhaa vain" on suora käännös. Itse olen aiemmin toivottanut vuoden kahtenatoista kuukautena samaa kanssakulkijoille noin reiluna kymmenenä päivänä. Täällä samaa olen opiskellut toivottamaan päivittäin, useaan kertaan.

On mielenkiintoista tajuta miten monella eri tavalla rauha näkyy meissä ihmisissä. Kävellessä kadulla, levollisuutena sosiaalisissa tilanteissa ja nyt minulla kalenterivapautena. Kävely oli yksi asia mihin en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kiireisen askelluksen sijaan huomasin omaksuvani rennon käynnin ja omaavani kyvyn pysähtyä tervehtimään niin tuttuja kuin tuntemattomia ihmisiä kaduilla. Jotain jota ei voinut kuvitellakaan jos bussi lähtee 3 minuutin kuluttua tai palaveri tulee olla valmisteltu tunnin päästä.

Tärkeimpiä asioita mitä olen oppinut tästä kaikesta on se, että minullakin saa olla aikaa toiselle ihmiselle. Oman arvomaailmani sekä käsityskykyni mukaan ihmiset, minä mukaanlukeutuen, ihan itse pyöritämme oman yhteiskuntamme. Tällöin prioriteettina tulisi olla ihminen. Toivonkin saavani itselleni joululahjaksi  sisäiseen ääneen uuden kappaleen, jonka luvalla voisin pysähtyä siihen hetkeen kun toinen ihminen tulee kohtaamaan minut. Tavallaan olen hukannut jo liian monta kohtaamista ja hetkeä, jotka olisin voinut elää rauhassa kohdaten vastaantulijan.

Jokaisella valinnalla on kuitenkin hintansa. Pohtiessani asiaa huomaan vaakakuppiin asettuvan arvomaailman asiat sekä asiat joita ainakin kuvittelen minulta odotettavan. Ehkä olen seuraavan kerran tavoistani pahasti poiketen myöhästyessäni jonkun mielestä paha ihminen, mutta todennäköisesti olen kohdannut ainakin yhden ihmisen tuona päivänä.

Toivotan joulurauhaa jokaiselle Ajantappajien blogin lukijalle tasapuolisesti ja toivon rauhan jatkuvan koko vuoden 2013 ajan. Vähintäänkin.

Aina on aikaa

Olemme olleet Taf Taf- residenssissä Senegalissa nyt yli kuukauden. Voisi sanoa että aika on mennyt kuin siivillä sillä nähtävää ja koettavaa on ollut paljon. Ajantappajien näkökulmasta kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita joita olemme täällä oppineet on että aina on aikaa. 

Hyvä esimerkki tästä on kun menimme markkinoille paikallisen ystävämme kanssa, jossa hän halusi esitellä meidät omille ystävilleen. Yksi heistä oli ompelija joka keskeytti työnsä vaihtaakseen kuulumiset meidän kanssa. Kaikessa rauhassa. Kertaakaan en ole tässä maassa kuullut, että nyt on huono hetki, nyt on kiire. Hedelmienmyyjät torilla pysähtyvät juttelemaan ja toivottavat tervetulleiksi Dakariin. Kangasmarkkinoilla on aikaa pysähtyä ihastelemaan värejä.

Usein täällä ihmiset tulevat kysymään, että mitäs tehdään tänään. Asioihin heittäydytään mukaan useimmiten samantien. Pitkät soitto- ja laulutuokiot ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ovat täällä normaalia arkipäivää ja paikalliset lähtevät mielellään näyttämään paikkoja. Markkinoilta löytyy mitä tahansa kysymällä. Santhiaban lapset ottavat paljon kontaktia ja tulevat mielellään leikkimään. Myös me olemme oppineet antaamaan aikaa heille heittäytyen mukaan esimerkiksi tanssimaan tai piirtämään. 

Paikallinen elämänmeno on rentoa ja hidasta. Eikä kuitenkaan mitään laiskottelua. Ihmiset hoitavat työnsä, lapsensa ja kotityönsä, kaikki tärkeä tulee joka päivä tehtyä. "Kun olet läsnä siinä mitä teet, teet vähemmän, mutta saat enemmän aikaan. Levollisuus on tehokkuuden syntypaikka." Näin sanoo psykologi ja kirjailija Tommy Hellsten sivustollaan Ihminen Tavattavissa. Sen olemme saaneet täällä kokea. On ollut aikaa luovalle työlle. Aikaa uudelle kulttuurille. 

Olemme nauttineet ajastamme täällä ja meillä ei ole juurikaan ollut vaikeuksia sopeutua. Päinvastoin. Vailla stressiä on työnjälki parempaa niin taiteessa kuin muissakin asioissa. Tämä on jotakin jonka haluaisin antaa joululahjaksi kaikille. Jamm rek, eli rauhaa vain.