Loppuuko meiltä aika

AJAN TAJU – TAJUN AIKA

Sade ropisee kodan kattoon. Pienet nukkuvat ensimmäistä kertaa teltassa. Seikkailun makua! Katselen sateen valumista kattoikkunoissa. Kesäyö vaalenee vähitellen pilviseksi aamuksi.

Perheen isot ja pienet lapset järjestivät mummille synttäriyllätyksen: yön seutu läheisessä kansallispuistossa. Koko perhe koolla vanhimmasta nuorimpaan. Pienet vuorotellen mummin sylissä, halaus, suukko – aika pysähtyy.

Talven lumien luokille painamat puut kumartavat vehreän sammalen peittämille kiville. Valkoiset lumpeenkukat, yksinäinen uikku järven selällä. Rauha sielussa jatkan matkaa.

Riitta Kuusi

Musiikkia Ajantappajien taiteilujen taustalta

Monitoimimies, positiivisen ajattelun airut, sietämättömän lahjakas ja ei vakan alla kynttiläänsä pitävä aatelismies Antti Kuusi on nuoren, kauniin ja myös lahjakkaan puolisonsa Tuija Ihosen kanssa parhaillaan Mäntyharjulla ylläpitämässä taiteilijaryhmä Ajantappajien järjestämää näyttelyä. Siellä on kelloja ja kaikkee. Menisin katsomaan, mutta koska ymmärrän taiteesta yhtä vähän kuin Pihtiputaan mummo iPadista, niin en viitsi. Nolaisin itseni kuitenkin. Vaan täysin yllättäen ja pyytämättä hra Kuusi löi käteeni levyn, joka sisältää ko. taidespektaakkeliin olennaisesti liittyvää musiikkia. Saatesanoiksi hän kertoi, että “teet tästä blogimerkinnän tai itket ja teet”. Antti on aika skrode äijä, joten ei tässä muukaan auta.

Ajantappajien virallinen muusikko Antti Kuusi keskittyy.
Kuva: Santtu Määttänen

Ajantappajat -levy alkaa hieman kansanmusiikinomaisesti, piirpaukemaisesti. Etukäteen pelkäsin, että hillittömästä tilutuksestaan tunnetun Kuusen säveltämät biisit ovat pelkkiä kitarasooloja tukemaan tehtyjä runkoja. Onneksi olin väärässä. Antti soittaa musiikkia, ei kitaraa.

Levyn musiikki on melko progea, vaikka säveltäjä itse ei sitä välttämättä tunnustakaan. Siinä on kaikuja sekä Syd Barretin, että etenkin David Gilmourin aikaisesta Pink Floydista. Kingston Wallista. Tosin myös jopa AC/DC:stä ja Led Zeppelinistä (kappleet Pace ja Footsteps). Ja ennen kaikkea minulle tulee vertailukohdaksi mieleen Piirpauke, koska Antin musiikissa on jotain perin suomalaiskansallista melankoliaa.

Enimmäkseen Ajantappajat -levy on kuulasta tunnelmointia, mutta jonkun verran väliin mahtuu reipasta rokkiakin. Viimeistä biisiä lukuunottamatta levy on instrumentaalimusiikkia. Instrumentaalimusiikilla on vaikeampaa herättää kuulijan mielenkiinto kuin lauletulla. Antti kuitenkin onnistuu tässä. Silti tuo viimeisenä kuultava laululla varustettu Time in my hands -kappale kruunaa ja päättää levyn mainiosti.

En voi muuta kuin kehua. Antti Kuusi tekee hienoa, ihmisläheistä musiikkia.

Mika Kähkönen

http://rajatapauksia.wordpress.com/

TAPETTUA AIKAA

Toisessa korvassani roikkuu pikkupullo puolillaan kellonrattaita, toisessa viikonpäivät
niminä ja kuukauden päivät numeroina. Tapettua aikaako? Vai aika pullossa = aika
hallinnassa? – Kuukaudet, viikot, tunnit, minuutit ja sekunnit kaikki aina mukana –
ranteessa, puhelimessa tai korvissa.


Uniikkikorvakorut viehättävät, koska aika on rikottu. Aika ei ole kellon tai allakan
mitattavissa. Aika on sisäinen tila. Niin ajantappaminen kuin kiirekin ovat useimmiten
ihmisen sisäisiä tuntemuksia, eivät objektiivisesti todennettavia.


Maalla voin lähteä ajoissa bussipysäkille ja katsella pilviä onnikkaa odotellessani. Seuraava auto tulee ehkä vasta huomenna tai ensi viikolla. Helsinkiläisten lempiurheilua juosta ratikka, bussi, metro tai juna kiinni en ymmärrä ; )

Riitta Kuusi

Ajan hyökkäys

Osallistuessani yhteisötaideteokseemme, rikkomani kellon lasinen kellotaulu meni sirpaleiksi ja pieni lasinsiru upposi jalkapohjaani. Tunsin kuinka Aika kääntyi minua vastaan ja minusta tuli kellon haavoittama. Minua ei noin vain tapeta, se huusi. Kiire taistelee asemastaan. Kiirettä ei pysäytetä tuosta noin vaan, sillä se tunkeutuu sisälle elämäämme ja pääsee ihomme alle. Sirpale ajan symbolia jalkapohjassani kävelin ulos. Jokaisella askeleella se pisti ja muistutti olemassaolostaan, kaiherti samalla tavalla kuin ne hoitamattomat asiat, joille ei aika riittänyt viime viikolla. Käytin monta minuuttia siihen, että sain sirpaleen poistettua ja päästin kiireen pois itsestäni. Sain sen aikaiseksi.

Tuija Ihonen

Hetkisiäkö?

Työryhmän keskinäisissä keskusteluissa on eilisten avajaisten ja tämän päivän aikana ollut esillä yksi asia yli muiden. Kuinka hyvältä oikeasti tämä kiireetön elämä tuntuukaan. Myönnettäköön, että meillä oli kiire. Ainakin vähän. Nyt se tosin on taakse jäänyttä elämää.
 
Tämän prosessin aikana on saanut tehdä monenlaista, organisoida, jakaa vastuita sekä rakentaa pitkäjänteisesti kokonaisuutta. Töiden ja muiden hoidettavien asioiden ohella luonnollisesti. Avajaisten jälkeen kellon rikkoneena ja vuorovaikutteiseen taideteokseen itse osallistuneena koin jotain tärkeää. Sitä samaa mitä näyttelyvieraille haluamme tarjota. Rentoutumista, puhdistautumista ja pohdintaa siitä mihin ne omat 1440 minuuttia päivittäin haluaisi käyttää. Näyttelyvieraiden opastamista rauhassa keskustellen tai kahvitellen. Flyerien jakoa Mäntyharjun torilla auringonpaisteessa. Välillä pysähtyen itse ihailemaan jotain torikojun aarretta. Illalla parin lautapelin äärellä istumista muiden työryhmän jäsenten kera. Hetkisiä ne sitten varmaan ovat.


Hetkiset ovat mahdollistaneet pohdiskelun kiireenvastaisuuden suhteen. Leppoistamisesta on voinut lukea viimeaikoina eri medioista. Voin sanoa, että minä olen nyt leppoistanut. Askeleet lukemisesta ja puhumisesta toteuttamiseen on otettu. Johti tämä suunta sitten mihin vaan, tuntuu se oikealta valinnalta.

Ystäväni kanssa puhuimme siitä, kuinka olisi tärkeä muistaa positiivisten asioiden näkeminen kaiken kaaoksen keskellä. Lupasimme leikillään, että muistutetaan säännöllisesti toisiamme asiasta. Nyt haastankin kaikki minut tuntevat muistuttamaan minua leppoistamisesta syksyllä kun paluu arkeen saapuu. Rohkenen epäillä, että tuskin ne arjen kiireet ja ahdistukset oikeasti ovat niin paljon tärkeämpiä kuin se tunne, että elän elämäni parasta aikaa. Nyt. 

Antti Kuusi

Loma-aikaa

Kesällä ihmiset muuttuvat Suomessa kesäihmisiksi. Se on aivan eri rotu kuin talvi-ihmiset. Kesäihmiset ovat avoimia, hymyileviä. He juttelevat ventovieraille, jopa ulkomaalaisille – ja naapureille. Talvi-ihmiset kietoutuvat toppatakkeihin, tuijottavat eteensä, kiristävät askeleitaan ja omia ja toisten hermoja.

Kesäaika ei ole sitä, että kelloja siirretään tunti kesään päin. Kesäaika on sitä, että ihmisillä ei ole kiire. Voi ajella auton sijaan pyörällä. Voi patikoida itikoiden seassa Lapissa rinkka selässä ja nukkua täpötäysissä autiotuvissa tai ahtaassa teltassa. Voi istuskella terassilla ja katsella ohikulkijoita. Voi hetken mielijohteesta poiketa katsomaan taidenäyttelyä, piipahtaa puolituttavien mökillä, kutsua naapurit grillaamaan.

Paluuksi talviaikaan ei riitä, että käännetään kelloja taas kesää kohti, vaan silloin siirrytään aikaan, jossa ei ole tilaa millekään turhalle. Tehdään aamupimeästä iltapimeään TÖITÄ. Hartiavoimin, otsa kurtussa, kiireessä!

Kesäaikaa, kesäihmiset!

Riitta Kuusi