Minä seisahdan

Ajantappajien vuoden teeman mukaisesti olen ollut tietoisesti enemmän läsnä erilaisissa tilanteissa. Taiteilijan työssä se on luonnollista. Saadakseen aikaan jotain herkkyyttä vaativaa on oltava keskittynyt omaan työhönsä. Kiitos on kuulunut muusikkotovereilta sekä äänitysprojekteissa, sävellyksissä että livesoitannoissa. Muussa työssä ja projekteissa läsnäolo on johtanut teräviin havaintoihin ja uusiin innovaatioihin sekä ideoihin. Kotona parisuhde voi paremmin ja itse huomaan kaipaavani enemmän omaa aikaa.

Olla läsnä itselleen on ollut ehkäpä tärkein oppitunti tässä kokonaisuudessa. Toisinaan maalliset asiat stressaavat, deadlinet painavat päälle tai huolet ystävistä mietityttää. Siltikin kun itsensä saa ankkuroitua tähän hetkeen, yhteen asiaan kerrallaan, huomaan tekeväni enemmän parempia asioita elämässäni.

Läsnäolo -teos on Ajantappajien tämän vuoden näyttelyissä ja tapahtumissa kiertävä osa, johon kulminoituu vuoden teema. Eri tilanteissa on keskusteltu Ajantappajien työn viemisestä hoitolaitoksiin, työpaikoille yhtä lailla kuin gallerioihin ja julkisiin tiloihin. Tämä liittyy taiteen saavutettavuuden lisäämiseen yhtä paljon kuin läsnäoloon. Läsnäolo vaatii aikaa. Samoin kuin urheilussa, taiteessa tulee viettää teoksen parissa aikaa, jotta se vaikuttaa. Jos hiihtää minuutin ei kunto todennäköisesti nouse. Tunnin annos saa veren mukavasti kiertämään. Kerran vuodessa vaikutus jää kuitenkin pieneksi. Taiteen kanssa samat periaatteet pätevät. Teosten vaikuttavuus on annosluonteista ja samoin kuin urheilun kanssa, voi sopivan lajin löydettyään jäädä positiivisesti riippuvaiseksi. Ajantappajien taiteen saavutettavuuden lisäämisessä kaavaillut projektit hoitolaitoksiin ja työpaikoille eivät myöskään saa jäädä kertaluonteisiksi vaan tähänkin halutaan rakentaa positiivinen riippuvuussuhde.

Tavoitteena Ajantappajien toiminnalla tämän vuoden aikana on saada meidät seisahtamaan asioiden äärelle ja katsoa, kuunnella, aistia, mitä siinä edessämme todella on. Samoin kuin urheilussa ja taiteessa, myös toisen ihmisen kohtaamisessa vaikutus tehostuu toistojen ja ajan kasvaessa. Minä seisahdan ja uskallan väittää, että vaikutukset ovat positiivisia. Tähän omakohtaiseen ja muiden kanssa jaettuun kokemukseen perustuen suosittelenkin lämpimästi tutustumaan Ajantappajien näyttelyihin ja tapahtumiin tänäkin vuonna!

Mankelin läpi

Läksin minä talviaamuna käymään, hiihtämässä meinaan. Ajatuksena oli semmoinen noin viidentoista kilometrin lenkki, siinähän sitä olisi rentoa sujuttelua. Ensimmäiset 7 km raakaan vastatuuleen oli aika pahat,
sitten metsän reunaan suojaisaan ja aurinko esiin jee, ugh! Tämähän alkaa tuntua hyvältä, tänään voisi olla hyvä päivä puristaa itsestään kaikki mehut. Sitäpaitsi näiltä kohdiltahan lähtee toimintaan soveltuva parinkymmenen kilometrin metsälenkki. Unohdan parin talven takaisen opetuksen: metsälatu ei ole mikään
kaupungin valaistu baana. Seuraavat n. 15 km menevät ihan ok, ei siinä mitään rämmitään. Sitten alkaa tulla
stoppia. aamupalasta on aikaa, eikä ravintoa, saatika juomaa ole mukana. Energiat on loppu, kertakaikkiaan loppu. Tankkaus ajattelen, se on tärkeää. Huvitan itseäni mörähtämällä Jopemaisesti tankkaus ajatuksen
perään (VERI). Tankata pitäisi (VERI), juu tankata (VERI). No, meneehän se jonkin aikaa noinkin..
Kaikesta maailman ravinnosta tekee mieli porkkanoita, makeita luomuporkkanoita, nam! Vilahtiko puun takana jättimäinen porkkana? Mietin olenko raskaana, kun outo mieliteko? Ei, olen mies, enkä usko neitseelliseen sikiämiseen. Keho alkaa olla kankea, niin kankea. Ja kädet, nuo salilla hiotut teräsputket,
nehän ne vasta on kankeat! Metsän reunassa auringon hyväilemänä teollisuutta odottava tukkipino näyttäytyy
kaltaisenani. Hoi ruumiinveljet, toverit! mahtuuko sekaan, oikeisenko pinon päälle? Pökkelöitä kaikki tyynni.
Viimeiset kilometrit hammasta purren tajunnan rajamailla (jopa pari mummoa ohittaen) autiomaahan eksynyt
hiihtäjä pääsee vihdoin odottavalle autolle. Sivakat kyytiin tärisevät monot polkimille ja tyhjä katse kohti tuuli-
lasia.
Summa summarum, näinkin yksinkertaisella tavalla voi näköjään harmaaseen arkeen ja aikaan tehdä toimen,
joka alkukantaisine tuntemuksineen asettuu muistin lokeroihin ainakin joksikin aikaa.
Heh, hyvät ystävät, ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Leimasimia ja yksi machete

Täytän tänä vuonna pyöreitä vuosia. Tarkemmin sanottuna kolmekymmentä. Asiasta on löytynyt yllättävän monta puolta. Lapset sanovat aikuiseksi, vanhemmat ystävät nuoreksi ja ystävät kiusoittelevat lähestyvästä keski-iästä. Itse olen lähestynyt asiaa enemmänkin siten, että tulen tapaamaan monia hyviä ystäviä juhlissani. Oikeastaan en olisi jäänyt miettimään koko asiaa sen kummemmin, jos juhlia ei olisi tulossa.

Jäin kuitenkin miettimään näitä leimoja, mitä meihin lyödään milloin milläkin verukkeella. Ikä on helppo peruste tehdä toisesta ihmisestä tarpeen mukaan joko naiivi tai ajastaan jäänyt. Näin toimitaan tietenkin ristiriitatilanteissa. Ikä on huono mittari elämänkokemukselle, josta usein on pohjimmiltaan kyse. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin aspergerista ja sen mahdollisesta yhteydestä kouluampumisiin. Onneksi tämä leima poistettiin nopeasti.

Miksi sitten tarvitsemme niin monenlaisia leimasimia? Jos jokainen leima jäisi tarralapun lailla kiinni vaatteisiimme, miltä takkimme näyttäisi viikon lopulla? (Tämä on muuten variaatio yhden Ajantappajien taiteilijan suunnittelemasta performanssista.) Ainahan voi suojautua sillä, ettei vaan välitä, mutta sillä ei saada vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Väitän että pohjimmiltaan tieteellinen kategorisointi on johdattanut asioiden käsittelyämme tähän suuntaan. Empiirisesti voidaan todistaa, että kun suuri osa kolmekymppisistä toimii tietyllä tavalla, on oma toimintanikin samaan tapaan kyseenalaistettavissa. Ja onhan se tietenkin. Kuitenkaan en usko, että kovin moni meistä tuntee kaikkia kolmekymppisiä sen paremmin kuin asperger-nuoria.

Tahdon kuitenkin mennä perimmäiseen kysymykseen tässä pohdiskelussa. Erilaiset leimat antavat sanoille vahvat kalskahdukset. Tarkoitamme usein sanoillamme jotain muuta, kun miten toiset niitä tulkitsevat. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi aiemmin mainitsemani sanat nuori tai aikuinen ovat saaneet monen meidän mielessämme jonkun assosiaation. Jos se on nuoren kohdalla se teinikarkoitin, on hankala kohdata tuo nuori sanana tai henkilönä, ilman tuota assosiaatiota. Tämä tekee todellisen kohtaamisen hankalaksi.
Perimmäiseen kysymykseen päästäksemme tarvitsemme macheten, jolla voi raivata tiensä leimaviidakon läpi. Pitkän ja hikisen työn kautta voidaan päästä siihen pisteeseen, joka on kaikkein luontevin ja luonnollisin. Kun sanat tarkoittavat sitä miksi ne on luotu ja asiat näyttävät siltä, mitä ne ovat. Sitten on kohtaamisen aika.

Olen nyt 29-vuotias, enkä täytä moniakaan oman sukupuoleni empiirisesti todistettuja piirteitä tai kriteereitä. Tarkemmin sanottuna olen ajokortiton mies, kasvissyöjä joka on töissä kuttuurialalla, osaan lypsää, soittaa kitaraa sekä pidän tummasta oluesta. Ennen kuin lyöt leimasi minuun, kohtaa, katso silmiin, kuuntele, maista tummaa olutta kanssani ja ole hetki läsnä.

Nyt heti

Taiteellisista prosesseista olen oppinut että asioille tulee antaa paljon aikaa. Tästä hyvä esimerkki on  näyttelynripustus. Helposti ajatellaan että sehän on hetkessä ohi, kunhan vaan laitetaan työt seinälle. Mutta ripustuksessa on otettava monet asiat huomioon: näyttelypaikka, sen valo ja ripustusmenetelmä, töiden järjestys ja ryhmänäyttelyssä myös toisten taiteilijoiden ripustuspaikat. Teosten kuljetus ja pakkaaminen näyttelypaikallekin on homma sinänsä, hinnoittelusta puhumattakaan. Ja siinä että työt on saatu näyttelyvalmiuteen ja paikka varattua ja maksettua, on sekin usein kovan työn takana.

Soitin puhelinoperaattorini asiakaspalveluun vaihtaakseni liittymää. Sieltä kysyttiin, että jaksanko odottaa, sillä asiakaspalvelussa on ruuhkaa. Odotin ja sain asiani kerralla hoidettua. Ollessani Lontoossa metrot lähtivät 3 minuutin välein. Ja ihmiset juoksivat niihin, ettei tarvitsisi odottaa. Dakarin matkallamme veimme naapurin rouvan pientä vauvaa rokotusasemalle. Sairaanhoitajan vastaanottoa odotettiin monta tuntia. Ajantajuni katosi katsellessani kauniita afrikkalaisia äitejä ja suloisia lapsia. Myös sairaalan henkilökunnalla oli aikaa vaihtaa kuulumisia ulkomaalaisen kanssa. Miksi odottaminen on meistä niin kauheaa?

Mielestäni on hienoa että ihmiset voivat nykyään vaihtaa alaa ja monella on useampikin ammatti tai koulutus. Toisaalta se antaa meille myös mahdollisuuden olla hektisiä. Olen kuullut monen sanovan muutaman päivän kokemuksella esimerkiksi uudesta työstä että ei se ollut mun juttu. Minua huomattavasti vanhempi ihminen sanoi kerran  ettei välttämättä edes muutaman vuoden  perusteella  voi vielä sanoa onko joku asia sinun juttusi. Vaikka kolmekin vuotta voi olla nuorelle ihmiselle pitkä ajanjakso. Toki jos huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla on rohkeutta myös vaihtaa alaa. Mutta ensin asioille kannattaa antaa mahdollisuus. Ja antaa aikaa itselleen päästä asioihin kiinni. 

Kun ripustus on valmis ja avajaiset käynnissä, yleisö näkee vain taidokkaasti tehdyn kuvan. 

Tällä hetkellä

Aina täytyy tehdä suunnitelmia. On suunniteltava elämää kuukausia ja vuosia eteenpäin, apurahahakemuksiin on tehtävä taiteellinen työsuunnitelma, koulusta valmistumisen jälkeen nuorilta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista ja työvoimatoimistossa työttömälle tehdään työnhakusuunnitelma. Useassa kohdassa ovat suunnitelmat lisäämässä turvallisuutta ja ne ohjaavat elämää eteenpäin. Liika suunnitteleminen ei ole kuitenkaan hyvästä, sillä se vie ajatukset pois tästä hetkestä ja mahdollisuuden toimia spontaanisti. Pian tämä hetki on vain suunnittelua seuraavaa varten, emmekä kykene olemaan läsnä. 

Läsnäolo on Ajantappajien tämän vuoden teema. Päätin katsoa monen taiteilijaystäväni suosittelemana performanssitaiteilija Marina Abramovic:sta kertovan dokumenttielokuvan The Artist is Present http://areena.yle.fi/tv/1775008. joka seuraa taiteilijan valmistautumista retrospektiiviinsa New Yorkin MoMAan. Dokumentti kertoo hänen 40 vuotta kestäneen uransa vaiheista sekä myös avaa hänen henkilökohtaista elämäänsä nuoruuden rakastettunsa performanssitaiteilija Ulay:n kanssa, jonka kanssa hän työskenteli vuosina 1976-1988.

Taiteilija sanoo läsnäolon olevan performanssissa tärkeintä, jolloin taide kykenee koskettamaan ja tulemaan todeksi yleisölle.Yleisön on päästävä samaan mielentilaan taiteilijan kanssa. Retrospektiivissa on esillä hänen aikaisempaa tuotantoa, jota nuoret taiteilijat esittävät. Ennen näyttelyä Abramovic pitää heille workshopin jossa meditoidaan, paastotaan ja harjoitellaan keskittymistä. 

The Artist is Present teoksessa taiteilija istui maaliskuun 14:sta päivästä toukokuun 31:een 2010 museon aukioloaikana tarkoituksenaan olla läsnä yleisölle. Ihmiset saavat tulla yksi kerrallaan istumaan hänen eteensä tuolille ja taiteilija ainoastaan on ja katsoo heitä. Teokseen osallistuneet eivät saaneet puhua tai häiritä taiteilijaa. Teoksessa taiteilijasta tulee katsojan peilikuva. Monet itkivät teoksessa, toiset nauroivat. Ihmeellistä oli teoksen suosio: yleisö saattoi tulla yöllä jonottamaan museon pihalle, kuten rockkonserttiin, kokeakseen toisen ihmisen läsnäolon performanssissa. 

Taidekriitikko Arthur Danto puhuu dokumentissa ajasta suhteessa teokseen: "Marina visualisoi aikaa taiteellaan. Teoksen kestolla hän ilmentää ajan painoa. Aika painaa taiteilijan harteilla. Aika ei kiidä hetkessä ohi vaan on kuin selittämättömän suuri esine jota ei voi paeta ja jonka alle jää loukkuun." 

Teos pakottaa hidastamaan, hiljentymään ja pysähtymään. Useimmiten nämä asiat eivät tule luonnostaan vaan hektisessä ja kiireisessä maailmanmenossa ne on haettava jostakin. Tässä teoksessa nähdään taiteen ja läsnäolon todellinen voima, jota meidän tulisi vaalia arkisessa elämässämme. 

Kiireetön tammikuu

Uudenvuoden jälkeen tammikuussa kuulee ihmisiltä lupauksia tipattomasta tammikuusta, kuntoilun aloituksesta ja laihdutuksesta. Eräs kuntosaliyrittäjä kertoi salien täyttyvän ihmisistä vuoden alusta  mutta helmikuun loppuun mennessä  tyhjenevän yhtä nopeasti. Kuntoilu on hyvä harrastus, enkä kannusta ketään ylenpalttiseen alkoholinkäyttöön, mutta kannatan kohtuutta kaikessa. Silloin ei tarvitse mennä äärimmäisyyksiin tai kiusata itseään. 

Itse vietän tipattoman sijaan kiireetöntä tammikuuta. Pyrin olemaan siinä hetkessä läsnä missä milloinkin olen, vaikka tekemistä on kädet täynnä samalla lailla kuin ennekin. Jos laitan ruokaa, keskityn siihen. Asioita hoitaessani pyrin tekemään yhden kerrallaan. Työhuoneella hyväksyn maalausprosessin hitauden, maalillakin on oma aikansa  jonka se ottaa kuivuakseen.  Suoritan vähemmän mutta saan oikeasti aikaiseksi asioita joissa olen ollut läsnä. Se näkyy myöskin kaiken työn ja tekemisen jäljessä. 

On mukavaa juoda lasillinen viiniä silloin tällöin tai raikas omenasiideri saunan jälkeen. Mennä elokuviin ja ostaa iso laatikko popcorneja. Kyllä myös reipas kävelylenkki talviauringossa virkistää mieltä. 

Toivon että kiireetön tammikuu jättäisi jälkensä minuun ja omaksuisin saman asenteen myös helmikuulle ja ylipäänsä tulevaisuudelle. Mutta keskitytään tähän hetkeen, tähän tammikuun päivään, kiireettömästi. 

Kohtaisitko minut?

Kiireenvastainen kampanja viime vuonna tuotti kaksi näyttelyä Mäntyharjulla ja Imatralla. Lisäksi kelloja ja kenkiä kerättiin useita satoja molempia. Näyttelyiden lisäksi kaksi työryhmän jäsentä kävivät Dakarissa Taf taf -residenssissä hakemassa uusia näkökulmia tuleviin tapahtumiin ja näyttelyihin. 2012 oli hyvä vuosi ja tulevasta odotetaan entistä parempaa. Ajantappajien vuoden 2013 teemana on Läsnäolon taito.

Miksi läsnäolo sitten? Maailmassa, jossa elämme, on monenlaisia ihmisiä ja yhteisöjä. Oma länsimaalainen kulttuurimme on hyvin individualistinen ja monella tavalla polarisoitunut. Mediassa kirjoitetaan yhteisöllisyyden tarpeesta ja merkityksestä. On olemassa erilaisia ehdotuksia, kuinka yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä erilaisin toimintamallein ja -suunnitelmin. Ajantappajilla on oma ehdotuksensa, jota ei lähdetä edes yrittämään tekemään yksin. Tuntuuhan se aika hassulta ajatukselta tehdä yksin jotain yhteisöllisyyden eteen. Tapahtumissa ja näyttelyissä tulee olemaan osallistavia yhteisötaideteoksia jälleen, joissa jokainen osallistuja voi olla osana Ajantappajien yhteisöä. Tai toisin päin muotoiltuna, Ajantappajat ovat osa taiteen ystäviä, jotka tulevat tapahtumiin ja näyttelyihin. Ajantappajat ovat myös suunnitelleet toisten taiteilijaryhmien kanssa yhteistyötä, joiden mahdollisista tuloksista päästään ehkäpä nauttimaan tämän vuoden aikana myös!

Yhteisöllisyys ja kohtaaminen ovat suuria sanoja, joiden merkityksen ymmärtäminen vaatii hiukan ponnistelua. Senegalin yhteisöllisyys oli suomalaisittain aluksi osittain hankala ymmärtää. Avoimella mielellä ja rohkeasti mukaan heittäytyen sitä kautta kuitenkin sai paljon yhteiskunnallista keskustelua laajemman ja avaramman näkökulman mieltä askarruttavaan teemaan. Kohtaamisia syntyi jatkuvasti. Ihmiset olivat läsnä siinä hetkessä. Kenelläkään ei ollut niin kova kiire, ettei olisi voinut keskeyttää työtään, nähdä, kuulla ja vuorovaikuttaa aidosti. Eikä kenenkään elämä kärsinyt toisen ihmisen huomioimisesta.

Voitko sinä sanoa, että kohtaat aidosti huomenna, tai vielä paremmin tänään, ihmiset jotka tulevat vastaan? Minä voin myöntää suoraan, että suuri osa vastaantulijoista jatkaa matkaansa ohitseni, ilman että edes huomaan heitä. Ihmebantun sketsissä nauretaan ajatukselle, että kadulla tervehdittäisiin silmiin katsoen jokaista ihmistä. Meille se on vitsi, afrikkalaisille ei. Onko meillä todella niin kiire, ettemme voi huomioida muita ihmisiä?

Kohtaaminen on kuitenkin jotain enemmän kuin moikkaamista. Se on ihmisen näkemistä, kuulemista ja hänen persoonan läsnäolon tunnistamista. Tämä vaatii usein sen hetken tekemisen keskeyttämistä, oli se sitten kävelemistä, työntekoa tai ajattelemista. Intensiivinen kohtaaminen tuottaa usein mielihyvää molemmille osapuolille. Aidon kohtaamisen kokeminen tuottaa enemmän kuin osittainen ohittaminen. Tuottaminen on meidän yhteiskunnalle tärkeää, joten tämäkin näkökulma on hyvä huomioida. Sanonta, älä kulje onnesi ohi sopii hyvin tähän kirjoitukseen. Toivotammekin koko Ajantappajien joukon voimin läsnäolevaa ja kohtaamisen täyteistä vuotta 2013 kaikille!