Mankelin läpi

Läksin minä talviaamuna käymään, hiihtämässä meinaan. Ajatuksena oli semmoinen noin viidentoista kilometrin lenkki, siinähän sitä olisi rentoa sujuttelua. Ensimmäiset 7 km raakaan vastatuuleen oli aika pahat,
sitten metsän reunaan suojaisaan ja aurinko esiin jee, ugh! Tämähän alkaa tuntua hyvältä, tänään voisi olla hyvä päivä puristaa itsestään kaikki mehut. Sitäpaitsi näiltä kohdiltahan lähtee toimintaan soveltuva parinkymmenen kilometrin metsälenkki. Unohdan parin talven takaisen opetuksen: metsälatu ei ole mikään
kaupungin valaistu baana. Seuraavat n. 15 km menevät ihan ok, ei siinä mitään rämmitään. Sitten alkaa tulla
stoppia. aamupalasta on aikaa, eikä ravintoa, saatika juomaa ole mukana. Energiat on loppu, kertakaikkiaan loppu. Tankkaus ajattelen, se on tärkeää. Huvitan itseäni mörähtämällä Jopemaisesti tankkaus ajatuksen
perään (VERI). Tankata pitäisi (VERI), juu tankata (VERI). No, meneehän se jonkin aikaa noinkin..
Kaikesta maailman ravinnosta tekee mieli porkkanoita, makeita luomuporkkanoita, nam! Vilahtiko puun takana jättimäinen porkkana? Mietin olenko raskaana, kun outo mieliteko? Ei, olen mies, enkä usko neitseelliseen sikiämiseen. Keho alkaa olla kankea, niin kankea. Ja kädet, nuo salilla hiotut teräsputket,
nehän ne vasta on kankeat! Metsän reunassa auringon hyväilemänä teollisuutta odottava tukkipino näyttäytyy
kaltaisenani. Hoi ruumiinveljet, toverit! mahtuuko sekaan, oikeisenko pinon päälle? Pökkelöitä kaikki tyynni.
Viimeiset kilometrit hammasta purren tajunnan rajamailla (jopa pari mummoa ohittaen) autiomaahan eksynyt
hiihtäjä pääsee vihdoin odottavalle autolle. Sivakat kyytiin tärisevät monot polkimille ja tyhjä katse kohti tuuli-
lasia.
Summa summarum, näinkin yksinkertaisella tavalla voi näköjään harmaaseen arkeen ja aikaan tehdä toimen,
joka alkukantaisine tuntemuksineen asettuu muistin lokeroihin ainakin joksikin aikaa.
Heh, hyvät ystävät, ei saa jäädä tuleen makaamaan!