Sitku, mutku, eiku...

Stephen King kirjoitti aikanaan langolieereistä. Ajan valtiaat käsitteli sitä, mitä maailmalle tapahtuu, kun nykyhetki kulkee sen ohi. Maut katoavat, värit haalistuvat, hajut häviävät, olut väljähtyy ja bensa menettää tehonsa. Kirjailijan mielikuvituksessa 1980-90-luvun taitteen hittilelu Kooshin tyyppiset hampaita täynnä olevat pyöreät olennot syövät menneisyyden. Kingin tarinat ovat monesti täynnä kummallisuuksia ja outoja tapahtumia, kuten tämäkin. Lukiessani tarinaa teini-ikäisenä muistan vaikuttuneeni, en kirjasta, vaan siitä mitä oivalsin.

Menneet ovat menneitä ja niitä ei voi muuttaa.

Erkki A. Kauhanen kirjoitti vuonna 2005 Tiede -lehdessä otsikolla Kiire - pahin vitsaus sitten mustan surman? Mieleen jääneessä artikkelissa kuvattiin sitä, kuinka tavoiteltua kiireen tunne on. Ihminen on sosiaalisesti hyväksytty ja arvostettu kun on kiireinen. Samalla stressin ja kiireen aiheuttamat vakavat sivuvaikutukset jäävät edelleen 7 vuotta myöhemmin yhteiskunnallisesti huomiotta.

Mikä on kiireen hyötysuhde?

Vuonna 2004 Elissa Epel työtovereineen Kalifornian yliopistosta San Franciscosta tutkivat stressin vaikutusta eliniänodotteeseen. Tutkimuskohteina oli kaksi ryhmää äitejä, joista toisessa ryhmässä heillä oli kroonisesti sairaita lapsia ja toisessa terveitä. Valkosolujen kromosomien telomeerien pituudet mitattiin molemmilta. Telomeeri on kromosomin pään suojaosa, joka vanhenemisen myötä lyhenee, ja tätä lyhenemistä pidetään merkkinä elimistön rappeutumisesta.

Tutkimuksessa selvisi, että kroonisesti sairaiden lasten äitien telomeerit olivat sitä lyhyempiä, mitä kauemmin he olivat olleet omaishoitajina. Korkeimmat stressipisteet saaneiden telomeerit olivat jopa kuudesosan lyhyempiä, kuin vähiten stressaantuneiden äitien. Tutkijoiden mukaan tämä tarkoittaa jopa 9-17 vuoden menetystä odotettavissa olevasta eliniästä.

Samalla tietenkin tulee muistaa, että tutkitusti kiire ja stressi lyhentävät unta, aiheuttavat masennusta, heikentävät ruoansulatusta, lisäävät tulehduksia ja hidastavat paranemista. Näin muutamia oireita mainitakseni.

Sitku -elämä liittyy omalta osaltaan kiireeseen ja stressiin. Sitku -elämä koskettaa valitettavan usein elämän osa-alueista sellaisia kuin perhe, sosiaaliset suhteet, terveys ja oma itse. Helposti länsimaiseen minäkuvaan kuuluu vahvana arvona työn tekeminen ennen muita asioita. Osa asioista on hoidettava myöhemmin, kaikkea ei voi haukata kerralla. Sitten kun -alkuisia lauseita on vaarallista päästää suustaan, vaikka se onkin helppo tapa huijata itseään.

Kunhan syksyllä helpottaa, niin sitten on taas enemmän energiaa…

Oikeastaan aiempaan listaan stressin ja kiireen aiheuttamista oireista voisi lisätä sitku -elämän. Tärkeää olisi oivaltaa, että sitä hetkeä harvoin todellisuudessa koittaa. Vastapainona olisi hyvä muistaa ajatus Samuli Putron sanoittamana, että elämä tapahtuu sinun aikana.

Tämä on se hetki, johon voin vaikuttaa, jopa enemmän kuin huomiseen.


Antti Kuusi

Hetki

Pidän vastasyntynyttä lapsenlasta sylissäni. Elämän ihme. Täydelliset sormet. Isotädin kauniit kynnet. Tummat silmäripset.

Välähdyksenä mielessä käyvät vastasyntyneet vuosien takaa. Elämän voima pienessä ihmisessä, kun hän kurottautuu kohti äidin rintaa.

Aika katoaa. On vain tämä hetki.

Seison arkun ääressä. Katselen läheisiä, lapsenlapsia, jotka olen nähnyt pieninä poikina ja tyttöinä. Lapsia, joihin tutustuin, kun he olivat nuoria vanhempia. Heidän lapsensa nyt jo aikuisia.

Hetkeksi ajatukseni karkaavat menneeseen. Muistan hymyn. Kahvikupit keittiön pöydällä. Rauhallisen juttutuokion. Viimeisen kohtaamisen – ja saman hymyn.

Palaan tähän hetkeen. Tummiin pukeutuneet ihmiset viileässä kappelissa.

Elämän majesteettisuus syntymässä ja kuolemassa.

Surussa ei ole aikaa. Eikä ilossa. On vain tämä hetki.

Riitta Kuusi

Syönnillään

Otan aluksi lautaselle vain hauen pään ja sopivasti jäähtynyttä keiton lientä, semmoista missä kalan, mausteiden, sipulin, tillin ja voin tuoksu on löytänyt tasapainon. Pään luut ovat irrallaan, joten syötäksi kelpaava erottuu. Harmi että oikean käden peukalo on uuninlämmityksen kiireessä kärähtänyt, joten pöydässä menee aikaa, vaikka tunnen hauen anatomian. Onneksi aikaa on annettu tälle päivälle 24 tuntia ja huomiselle yhtä monta.

Poimin lusikankärjellä poskilihat. Ne ovat pulleat ja napakat kuin naapurin tytöt ja maultaan kuin evien juurten pienet lihakset. Kiduskansien pehmeät osat ovat hyytelömäiset samoin kuin rustoisen kielen ympärillä olevat kudokset. Ne kaikki saa parhaiten imaisemalla. Poimin leukaluut ja irrotan lusikan kärjellä koveralta sisäpinnalta niiden soukat lihat. Pään sisäosissa on monenmakuista hyytelöä. Imaisen vielä aivot rosoisesta kammiostaan. Näin tulen sinuiksi pinnanalaisen maailman kanssa ja saan haluttomankin luupään iskemään.

Liemen ryystäminen on pintaoppineelle kauhistus, syvemmin sivistyneelle nautiskelijalle juuri oikea toiminnan tapa. Tekniikka on sama kuin entisillä kahvinjuojamummoilla tai viininmaistajilla: nesteen mukana on vedettävä riittävästi ilmaa, jotta maut lehahtavat herkille limakalvoille. Vai riittääkö se, että saa kiireesti töpinää suoleen edes syöjän asiaa rekisteröimättä?

Pyrstöpala on helppo tumpelollekin, kylkipalat saa ruodottomina lusikkaansa, kun vetää ne kylkikaarten suuntaisesti vatsan keskikohdan suuntaan. Selkäpaloissa tarjoavat haasteensa kaksipäiset neularuodot, jotka malttamaton mössää lihaksen sekaan ja poimii yksitellen, terminologialla itseään rankaisten. Parempi olisi tehdä viilto ruotorivin syvyyteen sentin verran kylkiviivasta ja kaapata ohutneulat nippuna pois häiritsemästä.

Ettäkö sinne jää ruotoja silti, ainakin pätkiä? - Jää, jää, mutta oma kieli on aika ovela elin havaitsemaan ne viimeiset. Tekniikan oppii ja hiljainen makustelu ilostuttaa, jos asennetta riittää. Vai onko kiire päivän seitsemättä sudokua värkkäämään, tai tarkistamaan olisiko televisiossa sittenkin jotain? Ihan totta, elämässä on oltava prioriteetteja!

Jos minun pitäisi luopua loppuelämäksi joko hauen päästä tai lohifileestä, luopuisin lohifileestä. Lohen lihas on hyvää ja ravitsevaa mutta sittenkin samaa kassikalan massaa laidasta laitaan, hauen päässä on villien makujen kirjo. Lohifileen syö aivotonkin, hauen aivot se, jolle todellisuus on ensin tarjoutuvaa mutkikkaampi ja silti maltillisen lähestymisen arvoinen.

Veikko Happonen