Elämä on ajallista

Minä mitään ehdi kirjoittamaan, minulla mitään aikaa ole. Aikaa on aikaansaavilla, niille sitä on annettu isoon astiaan saavista kaatamalla. Minulle ei ole aikaa valutettu, ei kauhottu. Taidan olla aika niukilla, aikaanlusikoitu, tuttipullosta ruokittu. Siltä ainakin tuntuu, vähäosaiselta.

Mutta valehtelen, olen väärässä. Puhun palturia, hukkaan aikaanne turhilla puheilla, hyvinkin tiedätte sen. Aikaa ei tunne kukaan, kellon tuntee kaikki. Kaikille se näyttää samaa, sekunnit minuutit tunnit vuorokaudet kerrallaan. Kalenterista voi tarkistaa vuoden, ainakin jos on ehtinyt muistaa ostaa viimeisimmän uudistetun painoksen. Kiinassa kiinalaista, länsimaissa tätä samaa, mayojen kalenterissa päivät jo vähissä.

Mihinkähän olen aikani laittanut, pistänyt ja peitellyt piiloon, kuvitellut laittavani talteen? Olen kaiken varalta tallentanut hyvää aikaa varalle pahojen päivien tulla. No voi hyvänen aika, aikani kuluksiko vieläkin lurittelen, eikö muka ole mitään tekemistä? No kun on, aina on. Sehän tässä mättää, etten tiedä pitkästymisestä, en ole ikinä ehtinyt käyttää aikaani ikävystymiseen.


Kunpa osaisinkin elää! Vetelehtisin ja kuluttaisin aikaa, nauttisin ikävystymisen ylellisyydestä, olisin ajasta rikas ja kaikesta kyllästetty. Jos elämä olisikin vain minua varten, jos voisin uskoa ajanlaskun päättyvän ennen kuin olen tehnyt parhaani ja kaiken voitavan, ennen kuin maailma on valmis ja tarpeeksi hyvä ilon ja aikailun tulla.

Ei, ajantappamista minä en ymmärrä, en voi hyväksyä, eikä sitä tulla minulle suomaan. Hyvä niin. Onhan ajalla itsellään voimakas kuolleisuutta aiheuttava vaikutus. Minuutit tunnit vuorokaudet ja vuodet tappavat yhtä varmasti kuin kiire, hätäily ja turha ahdistus. Aika tappaa yhtä varmasti kuin elämä. Että samahan se lopulta on mihin tässä kuolee, kunhan ei kuole ajan kanssa, liian hitaasti ja huomaamatta.

Marja Huuhtanen

AIKAA TAPPAMASSA

Jo muinaiset foinikialaiset huomasivat, että siun ei pijä hättäilemän. Jos jotain elämä opettaa, niin hitaasti kävelemään. Meinaan, aika kuluu, aika kuluttaa. Mikä kiire tässä, valmiissa maailmassa. Aika on ihmisen luoma käsite tapahtumahetkien suhteista. Kyllä aikaa on ja haetaan Laukaasta lissää. Jotkut eivät tätä ymmärrä koskaan. Näyttää pelottavasti siltä, että kuulun heihin. Vaikka aikaa on, silti on kiire. Kuitenkin se kohta loppuu, aika. No, ei aika lopu, mutta eipä aikaakaan, kun aika jättää. Siksi kiire.

Ajan tappaminen on nuorten työtä. Niillä sitä -aikaa- on tolkuttomasti. Aikaa, mutta ei järkeä sen kuluttamiseen. Lapsilla vielä järkeä on, lapset leikkivät. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän aika tappamista tarvitsee ja sen vähemmän on järkeä sen järkevään kuluttamiseen. Leikkimiseen. Aika valuu käsistä tappamatta. Kymmenvuotiaan vuosi on 1/10 osa elämästä, neljäkymmentävuotiaan vuosi on vähemmän. Uskalla kuvitellakaan miltä tilanne tuntuu kolmenkymmenen vuoden päästä. Sinne pitäisi kuitenkin päästä,hitaasti kiiruhtaen. 

Jopa töissä aika kuluu kuin siivillä. Joskus menee koko päivä niin, etten mitään kerkiä tekemään. Mitä nyt jonkun palaverin, pari ajankäyttösuunnitelmaa ja pikkuisen pitemmän kahvitunnin. Kärsin jatkuvasta päänsisäisestä aikataulutuksesta. Se on jotain, jota ilman en osaa elää. Teen jatkuvasti minuutintarkkaa suunnitelmaa. Kun lähden töihin klo 9.23, kerkiän käydä tuolla ja mennä sieltä sinne ja koukata vielä tänne ja silti ehdin hyvissä ajoin töihin. Kun lähden aamuvuorosta heti päivystyksen päätyttyä, ehdin käydä siellä sun täällä ja autonkin tankkaamassa ja silti olen kotona ennen kuin tarvitsee ruveta selittelemään.

Jos jonnekin pitää mennä, olen vähintään 15 minuuttia etuajassa. Vähintään. Yleensä puoli tuntia tai tunnin. Isäukko tapaa sanoa, että parempi tunti liian aikaisin, kuin minuutti liian myöhään. Totta se on, mutta kun joskus laskin kuinka monta vuorokautta elämästäni olen kuluttanut odottaen, rupesin suunnittelemaan muuttoa jonnekin, jossa ei ole niin väliä onko paikalla nyt vai vasta kolmen viikon päästä. En tapa aikaa, aika tappaa minut. Jos ei aika, niin odottelu.

Juice Leskinen kirjoitti kirjan nimeltä Aika jätti. Sen se tekee. Aika jättää. Aikaan ei ole luottamista, se pettää. Ainoa mikä on varmaa on se, että ei aika mennyt koskaan enää palaa. Aika kone on se, joka keksii aikakoneen. Tai no. Aika huvittavaa, että on meillä aikakone ollut jo pitkään. Tapulissa, taskussa, ranteessa, kännykässä. Muuten hyvä kone, mutta sillä ei pääse korjaamaan menneisyyden virheitä, vaan sen orjuuttamana tehdään jatkuvasti uusia.

-Mika Kähkönen 1.4.2012-

Aika kiire

Kello soi, on aamu, uuden arkimaratonin alkuhetki. Kahvia, lehdet, suihku, kuutostie, ja seuraavat kahdeksan tuntia sujuvatkin istualtaan minuuttiaikataululla. Usein vähän vielä venähtää. Sanotaan yhdeksän tuntia. Sitten taas kuutostie, kauppa, kotiin. Hellan ääreen, tiskikoneen ääreen, pyykkikoneen ääreen, vähän vielä tietokoneenkin ääreen, ja puhelimen, etenkin sen.

Hups! Kello on 19.08. Itsestään huolehtiva ihminen on kahdeksan minuuttia myöhässä kuntoiluaikataulustaan. Ei muuta kuin verkkarit ja lenkkarit päälle samaan aikaan, kun puhelu on kesken ja pyykki parahiksi pyörinyt levitettäväksi narulle. Puhelu jatkuu, lenkille lähtö viivästyy, sillä pöksyt ja paidat on saatava järjestetyksi kirjavaksi joukoksi pyykkinarulle.

Kun ansiotyötä tekevä äiti-ihminen ehtii lenkilleen, kello onkin jo puoli kahdeksan illalla. Huhtikuussa se ei oikeastaan haittaa, mutta marraskuussa siihen tarvitaan sissin voimat, että ylipäänsä enää siihen aikaan lähtee mihinkään.

Mistä johtuu, etten jaksakaan juosta? Kävellä lönkyttelen vajaat 40 minuuttia ja palaan kotiin, lysähdän sohvalle ja annan sen tunteen tulla: että voimat ovat aivan lopussa.

Kello 21 vedän peiton korviin.

Siinä se on tavallinen arkipäivä. Koneiden ääressä se menee. Lenkillekin saa sykemittarin mukaan, jos haluaa. Tai nappikuulokkeet, joista voi kuunnella iskelmää tai asiaohjelmaa samalla, kun tallaa asvalttia. Monitekeminen, se on tässä ajassa tärkeää. Kun meillä ovat olemassa kaikki nämä arkea helpottavat koneet, jotka pesevät puolestamme tiskit ja vaatteet, ja tietokoneet, joilla teemme työmme, ja kännykät, joiden kautta olemme yhteydessä ihmisiin ja maailmaan ympäri vuorokauden, ympäri vuoden, me pystymme olemaan hirveän tehokkaita. Vastaamaan ajan haasteisiin, tarpeisiin ja vaatimuksiin.

Jos ei meillä olisi elämää helpottavia koneita, olisi pakko käyttää aikaa käsin tiskaamiseen ja pyykkilaudalla hinkkaamiseen. Tulisiko aika silloin huonommin käytettyä?

Näin kerran ratikan kyljessä mainoksen perunoista, jotka oli kuorittu valmiiksi. "Jotta sinulle jäisi aikaa tärkeämpään." Jäin ihmettelemään, mikä voi olla tärkeämpää kuin perunoiden kuoriminen, ruuan valmistaminen? Mikä meille on tärkeämpää kuin se?

Monikin asia. Mutta ei meillä ole enää aikaa tärkeisiin asioihin. Kun on niin kiire. Vaikka meillä onkin näitä elämää helpottavia ja työtä vähentäviä laitteita.

Työtä ne saattavat kyllä vähentää, mutteivät kiirettä. Mitä enemmän meille jää aikaa, sitä täydemmäksi saamme tupattua päivämme, ja sitä kiireisemmiksi tulemme.

Yhtenä maaliskuun viikonloppuna sulkeuduin mökille. Oli vielä paljon lunta, järvi jäässä ja mökki kylmä. Aloitin sytyttämällä tulet takkaan ja kiukaaseen. Kannoin puita halkokuurista takan ja kiukaan eteen, sylyksen toisensa jälkeen. Jouduin tarpomaan lumihangessa ja horjahtelin taakkani kanssa. Revin tuohta sytykkeiksi. Pidin tulia yllä, vahdin niitä, kuljin kahden tulipesän väliä. Sitten aloin lämmittää pesuvettä. Kauhoin lunta ämpäreihin ja kannoin ne saunalle sulamaan. Siinä meni monta tuntia.

Keitin kahvit. Istuskelin terassilla, johon paistoi aurinko, ja kuuntelin, kuinka takka humisi ja haistoin, kuinka saunan piipusta nousi savu kirkkaalle taivaalle. Kuului lintujen ääniä, muuten oli täysin hiljaista.

Lumi suli ämpäreissä ällistyttävän hitaasti, vaikka saunassa alkoi jo olla kunnon löylylämpö. Otin sähkökäyttöisen vedenlämmittimen avukseni.

Kuuden tunnin kuluttua saatoin ottaa villapaidan pois mökkituvassa. Lunta oli sulanut vedeksi sen verran, että saatoin peseytyä. Saunoin hartaasti. Vilvoittelin ahkerasti. Löylyttelin pitkään.

Tein ruokaa, oli hurja nälkä. Kannoin lisää puita takan eteen. Saunan kiuas sai hiipua.

En puhunut mitään koko päivänä.

Tuli, vesi, ruoka. Sen viikonlopun ajan kaikki mitä tein, tähtäsi ylläpitämään lämpöä ja puhtautta ja pitämään nälkää loitolla.

Kun palasin kotiin, tuntui siltä kuin olisin kulkenut pitkän matkan ja ollut pitkään poissa, jossakin hyvin kaukana. Vaikka oikeasti olin vain ollut hidas, ja tehnyt tarpeellisia asioita.

Sari Pullinen