Ajan siirtoa

Kelloja siirretään. Taas saadaan yksi tunti takaisin. Kohta se menetetään. Kuka meille jakelee näitä tunteja ottaa niitä pois?

Yksi pieni kapistus pistää sekaisin ihmisten elämän ja määrittää jokaista elämän osa-aluettamme. Jos joku ei noudata kellojensiirtoa, hän ei ole enää normaaleissa elämän kuvioissa kiinni. Jokaisen on siirrettävä kelloa. Olemme kuin vankeja kellotaulun sisällä, koputtelemme lasia vasten, kuuleeko kukaan.

Uskon että jokaiselle ihmiselle on olemassa aivan oma elämän aikataulu, joka tapahtuu luonnollisesti. Asiat tapahtuvat kun on tarpeeksi avoin ottamaan vastaan. Usein kuulee puhuttavan että liian nuorena on tuokin mennyt naimisiin tai tuonikäisellä pitäisi olla jo vakituinen työpaikka. Kyllä on pariskunnan ikäero paha. Aika tapahtuu erilailla kaikille. Mielestäni se riippuu täysin ihmisestä. Jos kaikelle odottaa oikeaa aikaa, sitä ei ehkä tulekaan. Onko olemassa vääriä aikoja? Vai teemmekö itse oikean ajan, kuten kellojensiirrossa. Voimmeko murtautua ulos kellotaulusta ja elää tätä aikaa joka meillä on, vailla suorituksia ja pakollisia aikaansaannoksia.

Länsiafrikkalainen sananlasku sanoo että valkoisella miehellä on aina kello mutta ei koskaan aikaa. Lähdemmekin kahdeksi kuukaudeksi afrikkalaisen ajan pariin. Ja juuri oikeana aikana kun täällä on pimeää ja pakkasta.  

Ajantappajat Afrikassa

Mikä yhdistää aikaa ja tilaa? Ainakin etäisyys. Kun on tarpeeksi kaukana, voi nähdä kokonaisuuden. Muut asiat eivät vaikuta enää niin vahvasti. Kolme minuuttia sitten kuohahduttanut asia, ikävä kyllä, laimenee kolmen viikon päästä. Kolmen kuukauden päästä kuohahdus on laimennut vähintääkin pieneksi poreiluksi. Kolmen vuoden päästä asia saattaa toisinaan muistua mieleen. Jos kolmen vuosikymmenen päästä asiaa edes muistaa, on kyseessä jo ihmiselämässä mullistavasta asia. Kolme vuosisataa... Noh, sitten on tehty historiaa. Pysykäämme kuitenkin hiukan helpommin käsitettävissä määreissä.

Kaksi Ajantappajien taiteilijaa lähtevät 1.11. Senegaliin. Dakarin Taf taf -residenssissä parivaljakko kehittää tulevan vuoden näyttelyihin nähtäväksi valokuvien lisäksi läsnäolon taitojaan. Läsnäolon taito on tulevan vuoden 2013 teema. Kahden kuukauden mittaisen jakson ajan Suñu Ker -toimintakeskuksessa Ajantappajien voimalla aktivoidaan afrikkalaisia työttömiä nuoria. Uuden vuoden kunniaksi tuodaan kehitetyt työpajat kotimaahan. Jos joku niitä omalle työpaikalleen haluaa vuoden 2013 aikana, voi rohkeasti ottaa yhteyttä sähköpostitse ajantappajat@gmail.com...

Tarpeeksi kaukaa katsottuna asiat näyttävät erilaisilta. Suomen työttömien nuorten tilanne on puhututtanut viime aikoina laajemminkin. Miten kilometrit välissä vaikuttavat tuohon? Ajantappajat saanee uuden perspektiivin lisäksi repertuaariinsa erilaisia toimintamalleja. Tarkoitus ei ole kuitenkaan rajata työpajoja ja toimintaa vain yhteen ryhmään. Ajantappajien toiminta on tarkoitettu kaikille tasapuolisesti. Nuorille, ikääntyneille, lapsille, aikuisille, syrjäytyneille, vähemmistölle ja hyvinvoiville. Ajantappajienkin tunnustaman humaanin ihmiskäsityksen mukaisesti kaikki ovat yhdenvertaisia. Yksinkertaista.

Etäisyys monesti antaa tarvittavan rauhan käsitellä asioita. Nollaaminen voi olla paras keino asettua tilanteeseen, jossa voi löytää ilmiselvimmät ratkaisut. Tähän luottaen on hyvä astua lentokoneeseen marraskuun alussa ja lähteä kehittämään Ajantappajien toimintaa tulevia vuosia varten. Loppukaneettina ei voi olla sanomatta seuraavaa. Afrikkalaiseen aikakäsitykseen tutustuminen ei voi myöskään tehdä pahaa Ajantappajien toiminnalle.

Kuinka taide syntyy

Kuinka taide syntyy

Tänään herään myöhemmin kuin yleensä. Juon aamukahvini rauhassa, luen uutisia. Ei ole kiire lähteä bussiin. Pakkaan mukaan evästä, luonnoskirjan, akvarellipapereita. Ajan pyörällä, sataa kaatamalla ja kastun, mutta virkistyn matkalla taidetyöhuoneelleni.

Viimeaikoina minulta on usein kysytty, kuinka taide syntyy. Miten se on mahdollista ja miksi sitä täytyy tehdä? Taiteessa on taikaa jota ei millään sanoilla voi täysin selittää, mutta kysymykset herättävät mielenkiintoista pohdintaa, jota käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kun menen työhuoneelleni jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja ideoimaan uusia, tunnen että teen jotakin oikeaa ja tärkeää. Kerään jatkuvasti materiaalia, niin henkistä kuin aineellistakin jota kokoan työhuoneelleni ja luonnoskirjaani.Saan inspiraation kokemistani asioista, esimerkiksi keskustelusta jonka olen käynyt ystävän kanssa tai kirjasta jota parhaillani luen. Saatan jäädä pohdiskelemaan jotakin asiaa tai teemaa. Näistä muodostuu teoksia joiden lopullinen muoto on taideteos esimerkiksi maalauksen, installaation tai yhteisöllisen teoksen muodossa. Jotakin, joka tapahtuu viimekädessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Luova prosessi noudattaa omaa aikaansa, ideat eivät kumartele aikatauluja eikä ideointia voi hallita tai määritellä. Sille on annettava tilaa. Se luovii itsensä kuin kasvi joka pyrkii päivänvaloon, juuret syvällä mullassa. Taide on minulle pakko, ei valinta. Se on tapa tarkastella asioita ja jäsentää maailmaa. Taiteeseen liittyy myös taito ja osaaminen, jotka ovat taiteenteon työkaluja. Motiivi tehdä taidetta ei kuitenkaan saisi olla pelkästään tekniikka ja oman taidon esittely vaan kommunikointi ja viestin välittäminen.

Taidemaalari Rafael Wardi sanoo kirjassa Valo varjossa taiteen olevan uskonnon sukulainen. Kuten kirjasta tulee ilmi, on hän nähnyt kauneutta myös näennäisesti rumissa asioissa kuten ihmisen sairastumisessa. Taiteen tehtävä on nähdä asioita toisessa valossa, auttaa näkemään mahdollisuuksia sielläkin mistä niitä ei tunnu löytyvän.

Lähtiessäni työhuoneeltani tunnen että olen tehnyt oikeaita ja todellisia asioita, saanut jäsenneltyä omia ajatuksiani ja elämääni. Olen täyttänyt tarkoitukseni tämän päivän osalta, tämän hetken osalta. Ja tiedän että minun on tehtävä taidetta tänään ja huomennakin.

Kiire kiireettömäksi

Pentti vilkaisi konttorin seinällä olevaa kelloa. Kahtakymmentä vaille neljä. Enää kaksikymmentä minuuttia ja hänen kesälomansa alkaisi. Ulkona tihuutti vettä ja kolea tuuli heilutti puitten oksia. ” Ehkä pitäisi puhua ennemminkin vuosilomasta kuin kesälomasta”, Pentti ajatteli. Vaan ensiviikollepa oli ennustettu poutaisempaa. Pentti oli painanut koko vuoden töitä valittamatta, niin kuin kunnon luterilainen suomalainen tekee. ”Kesällä sitten eletään sen yhden lomakuukauden aikana koko muun yhdentoista kuukauden edestä. Ja tietysti levätään.” Loman suurimpana urakkana hän aikoi suorittaa riippumaton asennuksen pihakoivujen väliin. No lankomiehen kanssa oli kyllä ollut puhetta lähteä perinteiselle kalastusreissulle Tenolle, mutta sitähän ei lasketa velvollisuudeksi. ”Se on A-luokan reissu kun pakataan onget ja eväät mukaan, ja autossa on pelkkiä miehiä”, Pentti tuumaili.

Pentti lähetti vielä sähköpostilla viimeisimmän kvartaalin yhteenvedon esimiehelleen. Pöydälle jäi vielä muutama juttu mikä pitää tarkistaa reskontrasta, mutta niihin Pentti ei aikonut enää kajota. ”Ehtiihän ne sitten loman jälkeenkin. Ei ne siitä mihinkään karkaa”. Pentti nousi, sulki
tietokoneensa ja venytteli rusahtelevia hartioitaan. Nyt alkoi hänen lomansa, ja lomalla parasta on se että voi olla ihan jouten ja heittää kellonkin pois ranteesta. Mutta vasta maanantaina, sillä sehän on ensimmäinen virallinen lomapäivä. Eihän sitä ihan holtittomaksi sovi heittäytyä.

Maanantai saapui, ja Pentillä oli kello soittamassa kahdeksalta. Ilmassa tuoksui naapurin
vastaleikattu nurmi, ja mielessä kimmelsi ensimmäisen lomapäivän autuus. Hän nousi, meni
keittiöön jossa vaimo oli jo laittanut aamupalaa. Kirstillä alkaisi myös loma, mutta hän oli luvannut hoitaa töissä vielä ensi kuun tilausten ajon ohjelmaan, jotka täytyi saada valmiiksi ennen lomalle jäämistä. Ja tietysti yhden jo lomailevan työkaverin työt. Niissä voisi mennä pari päivää. ”Herätä lapset tunnin päästä, kesäleirillä on oltava puoleenpäivään mennessä. Katso vielä listasta että kaikki tarvittava on varmasti mukana. Hei sitten”, sanoi Kirsti samalla kun laittoi jo kenkiä jalkaansa. Pentti ajoi pojat leirille, Ville ja Topi olisivat viikon pois kotoa niin kuin jo monena kesänä. ”Ja kaikki tarvittava on nyt mukana? Puhelimetkin?” kysyi Pentti. ”Joo joo, mee jo!” kuului vastaus.

Kotiin päästyään Pentti otti kellon ranteestaan, ja asetteli sen juhlallisin liikkein makuuhuoneen lipaston laatikkoon. ”Nähdään neljän viikon päästä”, hän ajatteli.

Tiistaina Pentti kävi katsomassa äitiään. Irja oli asunut jo muutaman vuoden palvelutalossa. Viime aikoina askel oli alkanut liikkumaan hitaammin, ja samoin ajatuskin, niin ainakin Pentistä tuntui. Irja oli laitettu istumaan oleskelutilan kulmaukseen, josta näki telkkarin. Siellä pyöri ohjelma, jossa mainostettiin ihmevöitä jotka kiinteyttävät käyttäjänsä vatsanseudun jo viikossa. Pentti istuutui Irjan viereen. ”Onkos jo torstai vai vielä keskiviikko, kun täällä menee niin helposti päivät sekaisin. Torstaina kun on se seniorijumppa”, Irja muisteli. He juttelivat niitä näitä, kun Pentin lapsuudenystävä Risto tuli paikalle. Pentti ja Risto olivat olleet samalla luokalla jo alakoulussa, ja Risto oli ollut katsomassa isäänsä, joka oli samassa palvelutalossa. Olivatpa Riston lapset joskus käyneet kylässäkin, olivat suunnilleen samanikäisiä Villen ja Topin kanssa. Risto istuutui alas, ja pian puhe kääntyi vanhustenhuoltoon. ”On se kamalaa kun vanhoja ihmisiä istutetaan täällä tuntikausia ilman mitään aktiviteetteja, ei ole hyväksi ihmiselle semmoinen. Poikiakin koetin yllyttää peltikaton maalaukseen, ettei mene koko loma ihan
lorvastellessa, mutta eihän ne innostuneet. Muutenkin puhuivat jostain downshiftauksesta, eikös se tarkoita kun autolla ajaessa vaihdetaan pienemmälle? En ymmärrä, eihän niillä ole vielä
korttiakaan”, puuskutti Risto. Pentti hyvästeli äitinsä, sulki palvelutalon oven takanaan eikä tiennyt mitä ajattelisi.

Keskiviikkona Pentti aikoi suorittaa lomansa aktiivisimman osan, eli riippumaton asennuksen. ”Missähän se on viime kesän jäljiltä? Silloin siinä ei oikein ehtinyt makaamaan, niin ei nyt muista mihin se tuli laitettua”, aprikoi Pentti. Kirsti ehdotti etsimistä leikkimökistä.

Siellähän se häämötti perimmäisessä nurkassa kaikenmaailman rojun takana. Pentti nosteli
edessä olevat tavarat ulos, ja pääsi viimein käsiksi riippumattoon. Pentti levitti sen pihamaalle,
ja auki rullattuna matto paljastui pahoin homeen runtelemaksi, ja muutenkin aikalailla rispaantuneeksi. ”Taisi tulla viime syksynä rullattua märkänä ja laitettua leikkimökkiin. Ei tämä
kestä aikuisen miehen elopainoa”, Pentti totesi Kirstille. ” No mutta käydään huomenna ostamassa uusi”, vastasi Kirsti, ”samalla voisi katsella vaikka uusia pihatuoleja ja pöytää. Ja nyt kun kerran leikkimökin tavarat on levitetty ulos, niin samalla voisi siivota koko mökin. Ei tarvitsisi turhan takia nostella tavaroita edestakaisin”. Pentti vilkaisi sivusilmällä naapurin pihalle. Siellä viriteltiin grilliin tulta ja rakennettiin viileää kesäsalaattia, näytti olevan pari tyhjää tölkkiäkin siinä grillin jalan juuressa. Pentin aivoihin tulvahti mielikuva idyllistä, joka oli tuttu amerikkalaisista tv -sarjoista. Siinä pihvit paistuvat grillissä, aurinko paistaa, radio selostaa urheilutuloksia, lapset kopittelevat baseballpallon ja -räpylän kanssa, ja janojuomana odottaa kylmä lasillinen jääteetä. ”Onkohan siellä oikeasti semmoista?”, ajatteli Pentti kaihoisasti.

Torstaina Pentti ja Kirsti lähtivät ostoksille, etsimään uutta riippumattoa, pihatuoleja ja pöytää.
Kierreltyään useamman pihamyymälän he löysivätkin tarvitsemansa tuotteet, uudet pihatuolit ja
pöytä sopivat hienosti leikkimökin seinien väriin. Samalla löytyi muutakin puutarhatarviketta, ja
lisäksi metallinen tuuliviiri jonka voisi laittaa talon päätyyn, harjan korkeimpaan kohtaan. Saatuaan pakattua kaiken autoon Pentti koetti huomaamatta nykiä paitaansa, joka oli hiestynyt selkään kiinni. Paita tuntui yhtä tiukalta kuin hermotkin. ”Vanhoja pihakalusteita ei kuitenkaan raaski heittää pois, niitä voi vielä tarvita”, sanoi Kirsti. ”Ne voi laittaa, noh, vaikka sinne leikkimökkiin. Nyt kun se on kerran siivottu ja raivattukin.”

Perjantai oli poutaisempi päivä, aurinkokin vilahteli pilvien välistä. Sillä innolla, mitä
konttorityöntekijä kokee ryhtyessään tekniseen työhön, Pentti aukaisi riippumaton pakkauksen
ja levitti maton pihanurmelle. Ei ollut tämä homeenlaikuttama, ei, vaan hienon uusi ja sävyltään
vaaleansininen, kuin taivaalla olevat poutapilvet. Pentti kiinnitti maton koivujen väliin, testaili
sopivaa korkeutta ja kiristi köydet. ”Tässä minä torkun kuin viaton lapsi äitinsä kohdussa”, hän
ajatteli tarkastellessaan tyytyväisenä työnsä tulosta. Poikien kesäleiri oli päättymässä, ja Pentti lähti hakemaan poikia. Sen mitä olivat viikolla puhelimessa puhuneet, niin hyvin olivat leirillä viihtyneet. Pojat rymistelivät autoon, viikko oli mennyt kuulemma yhdessä hujauksessa ja kaikkea ohjelmaa riittänyt. ”Niin kotonakin, siis hujauksessa”, vastasi Pentti

Perillä kotona Kirsti oli laittanut uudet pihakalusteet paikoilleen ja vienyt vanhat leikkimökkiin, ja kattanut pöydälle valkoisen liinan ja lautaset. ”Ajattelin, että kunhan olette tulleet, niin voisi laittaa kanansiivet grilliin, ja minä teen salaatin. Pitäähän poikien paluuta juhlistaa, ja testata uusia pihakalusteita. Huomaattekos pojat pihassa mitään uutta?”, kysyi Kirsti, ja Pentti oli huomaavinaan Kirstin katseessa samaa hyväntahtoista kujeiluvuutta kuin mitä heidän alkaessaan tapailla 20 vuotta sitten.

Ilta alkoi tyyntyä, ja hiljalleen laskeutuva aurinko loihti säteitään pihamaalle. Pentti loikoili
uudessa riippumatossaan, tarkkaili grillin valmistumista, käänsi välillä kanansiipiä ja folioon
käärittyjä täytepaprikoita. Kirsti valmisti keittiössä jälkiruokaa, ja avoimesta ovesta kuului kuinka radiossa ennustettiin ensi viikolle lämpenevää. Pojat olivat pihalla ja osallistuivat ruokien
valmistukseen sillä tarmokkuudella mitä nyt esimurrosikäisiltä voi odottaa. Siis kunhan olivat
saaneet tärkeimmät hommat, kuten Facebookin päivityksen, ensin valmiiksi. ”Jokohan sinne
Tenolle pitäisi ensi viikolla yrittää”, mietti Pentti. ”Mitähän sinne pitäisi ottaa mukaan?”. Kirsti tuli ulos mansikkalautasen ja kermavaahdon kanssa, asetti ne pöydän reunalle ja kurkisti grilliin. ”Kyllä nämä ovat jo valmiita. Syömään!”, hän sanoi. Pentti nousi riippumatosta, ja asteli pöydän ääreen. ”Syödäänhän nyt ensin, katsotaan sitä Tenoa vaikka ensi viikolla. Ei se sieltä mihinkään karkaa”, hän sanoi puoliääneen ja istui pöytään.


Teksti on Sami Hasan käsialaa ja voitti Ajantappajien kirjoituskilpailun.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Tällä kertaa blogi kirjoitettiin musiikin ja kuvien kielellä. Hyvässä musiikissa ja kuvassa on yhtäläistä niiden sipulimainen rakenne. Ensi kuuntelulla/katselulla saa aavistuksen siitä mitä on luvassa. Kerta kerran jälkeen pääsee syvemmälle. Ja verrattuna sipuliin on se etu, ettei itketä.

http://www.youtube.com/watch?v=p8HKibNGzyc&feature=plcp